keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Istun kirkkoherranvirastossa ja juttelen kanslistin kanssa niitä näitä. Lähden ulos ja kävelen pihalla kohti vanhaa Saabiani, kun odottamatta jokin muuttuu.

En harjoita meditaatiota, en käytä huumeita, eikä minulla ole henkilökohtaista rukouselämää. Jokin muuttuu silti odottamattomalla tavalla, sekunnin murto-osassa. Jokin ihan toinen on läsnä, ehkä vain toinen näkemisen tapa. Maailma näkyy oudossa valossa, tai outo valo läpäisee maailman. En tiedä olenko tuon toisen lähde vai kohde. Se liikkuu merkillisesti kohti ja pois.
Se on kaikki ja kaikessa. Kaikki kaikessa...

Silmät eivät muljahtele, suusta ei tule vaahtoa, en vaivu katatoniseen hurmioon. Istun autoon ja lähden ajamaan. Kaikki aistittava on täynnä räsähtelevää voimaa, kuin sähköä. Hetken ajattelen että kroppa hajoaa. Sitten totean ettei se hajoakaan.

Näen kaiken maiseman, Nousiaisten proosallisen saviset pellotkin, kuin hologrammina jonkin muun päällä. Kaikki on niin kuin ennenkin, mutta silti toisin. Itse olen läsnä mutta poissa. Toimin - herra paratkoon! - järkevästi liikenteessä.

Hetkeä myöhemmin istun palaverissa toisten kanssa, toisetkin ovat sitä samaa valoa tai mitä se nyt onkaan. Onneksi minulla ei ole koskaan mitään mielipidettä mistään, joten en tunne tarvetta käyttää puheenvuoroa. Tuntuu näet että jos puhkeaisin puhumaan, suusta puskisi vain jotain hämärää, naurettavaa glossolaliaa. Pyydän kuitenkin vieressä istuvaa toista ojentamaan kahvimaidon, ja se sujuu suomeksi.
Kahvi maistuu kahvilta, sämpylän välissä on juustoa ja vähän paprikaa.

Valon takana, ei vaan sisällä, siihen sisältyy, jokin vielä paljon suurempi. Mustuus, tyhjyys. En tiedä. Lähde? Koti? Koti ja kuolema! Kadotus ja taivas. Kaiken alku ja loppu. Mutta silti se on vain tämä tässä. Ei jotain jossain. Sieltä tulemme kaikki ja sinne katoamme jälkiä jättämättä. Tuntuu että kaikki on hyvin ja rauhallisesti.

Kokous loppuu, tulen ulos, kävelen auton viereen. Kosketan sen haalistunutta sinistä kattoa kuin en olisi tehnyt sitä koskaan ennen. Lähden ajamaan, käännyn huoltoaseman editse kasitielle.
Aivot palaavat ajattelemaan niitä näitä.

Outous on poissa. En jää sitä kaipaamaan eikä se minua.

1 kommentti:

  1. Claire Fisher: "I know stealing a foot is weird. But, hello, living in a house where a foot is available to be stolen is weird."

    VastaaPoista