keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Mieleen hiljaiseen


On kuin kuuntelisi naista, jota kovasti rakastaa, mutta jonka puheista ei oikein ota selvää.

Hän puhuu paljon, epäloogisesti paikoin.
Puhuu itsensä usein pussiinkin, mutta pussissa on aina reikä. Se ei tosin johda mihinkään. Tai johtaa ei-mihinkään, jos haluaa käyttää jännempää kieltä.

Puhuja on Jumala.
”Jumala” on Eckhartilla aika monivivahteinen käsite.

Mestarin ääni ja kieli on loistokasta, ihastuttavaa ja tuskastuttavan teologista.
Mutta jotain kieltä kai on käytettävä, ennen kuin mielen hiljaisuus on lopullinen, loputon.
Ensin kirjaimet ja sanat, sitten niiden välistä-> <-sanattomaan, sanomattomaan.
Alussa Sana oli lausumaton, lopussakin.
Alku ja loppu ovat sillä tavalla yhtä.

Väliin jää rumaa ja kaunista sanailua, kuten luomakunta, Iso Pamaus.

On edettävä hiljakseen. Mietittävä mitä kuulee, ja varsinkin kuka kuulee.
”Yrittäkää nyt ymmärtää!”
Minä yritän, kuule, minä yritän! Voit uskoa sen.
Välillämme ja välissämme on aika paljon.

Eckhartin mielestä välillämme ja välissämme ei ole mitään.
Kenenkään välissä ei ole mitään.
Millään ja missään ei ole varsinaisesti väliä! Kaikki on yksi, ja yksi kaikki!

Yhtä kaikki!

On esitetty (ainakin Helena Sinervo Hesarissa), että kirkkojen tyhjenemisestä huolestuneiden pitäisi tutkistella näitä puheita tarkkaan.
Että niiden viisaus on vastaus etsijälle.
Mestari itse ei kuulu näihin huolestuneisiin: jos kirkkoon ei tule enää ketään, hän lupaa saarnata kolehtihaaville!
Se on ehkä vähäinen veli, mutta veli kuitenkin, yhtä olemisessa. (Tai ehkä sisar…) ”Jumalassa yksikään luotu ei ole toista jalompi.”
”Jos haluatte omaa pelastustanne enemmän kuin kenen tahansa muun, se ei ole oikein…”
Jos näen taivaassa (tai vast.) mieluummin itseni kuin kenet tahansa muun – satunnaisen herra Leen Kiinasta, tai jonkun talossa törttöilevän BB-tolvanan - en ole ymmärtänyt mitään Jumalasta.
Olen aina samalla viivalla Leen ja BB:n kanssa. Deadline…

On oltava kuin haavi, auki ja tyhjä. (Paavi ei ollut aina tälle asialle avoin…)
Tyhmä saa olla: lopulta on luovuttava myös tietämisestä. Liikaakin voi yrittää ymmärtää.

Mestari käyttää synnyttämisen kuvaa tavalla, joka ainakin itselläni herättää hilpeitä mielikuvia. ”Jumala taivaassa ei nauti mistään niin paljon kuin saadessaan synnyttää Poikansa yhä uudestaan.”

Mutta hymy hyytyy äkkiä, tulee hiljaista. Poika ei synny mieleen hiljaiseen, ei tule joulu, jos ei ole tosi hiljaista. Joulu ei tule ilman pitkäperjantaita.
Kuolema on kohtu ja kehto, aukeaa - johonkin.


Ei! Ei johonkin!
Mielen on oltava tilassa, jossa se oli ennen syntymäänsä.
Oliko silloin mieltä missään?

Nyt on puhe hiljaisuudesta jota ei saavuteta olemalla puhumaton.
Syntymähiljaisuuden saavuttaa vain olemalla - syntymätön.

Vain syntymätön voi syntyä.
Jo syntynyt on syntiä.

Ihminen joka pyrkii hartaasti noudattamaan Jumalan tahtoa, on hurskas, hyväntahtoinen aasi. Aasi pääsee ehkä aasien taivaaseen, mutta ei koskaan Jumalan luo. (Paitsi tietenkin oikea aasi, joka on jo Jumalan luona, kuin silloin seimen äärellä.)
Hurskaskin tahto on tahtoa.
Tahto ottaa todesta, vie valheeseen.

Tämä portti on hyvin ahdas, mahdoton ihmisen ja Jumalan käydä sisälle. Tie kapea kuin miekan terä. Se käy sielumme läpi, jättää reiän, haavan.
Haavassa portti aukeaa perustaan, joka on taivas.
Jumala ja ihminen - ja kaikki muu oleva -, perustassa yksi ja sama.

Jakamattomaan perustaan (Grunt) ei persoonallinen Jumalakaan uskalla vilkaista, koska silloin on jätettävä nimi, persoona, kaikki erityinen ja erillinen, lakattava olemasta Isä, Poika ja Pyhä Henki, ihminen, joku.
(Luulenpa että esim. tässä kohdin pullahti pannabulla, parikin, paavin uunista ulos.)

Sitä ei kosketa mikään. Se koskettaa kaikkea.

Se on kaiken koti. Ja kaiken koti-ikävän kohde ja täyttymys.
Ikävä jota sinä tunnet on koti-ikävää! (Tiedät kyllä, mistä puhutaan.)

Ihminen katsoo Jumalaa kuin lehmää. Lehmältä saadaan maitoa, Jumalalta osake taivaassa, mielenrauha, onnea tässä ja tulevassa elämässä. Mitä vielä.

Tämä on Eckhartin mukaan Jumalan väärinkäyttöä.
Totuutta on haluttava siksi että se on totta, sen itsensä takia. Ei siksi että se palvelisi henkilökohtaisia tämän-, tai tuonpuoleisia intressejäni, kiintymyksiäni.

Ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta.
Ei tätä, ei taivasta. Tai ihan yhtä hyvin: kaikki tämä, ja taivas myös… Nyt.

Syntymätön mieli ei tarvitse rauhaa. Erilliseksi syntynyt ei sitä voi saada.

Kaikki luotiin/luodaan kerralla. Se kerta on nyt.
Aika, tila, yksi jakamaton ja ulottuvuudeton piste. Big Bang, very small.

Ajan lapselle käy kylmät, kun kuulee tuulen: se käy hänen ylitseen.

Mutta tuuli on myös Henki, joka antaa kuolleelle elämän.
Jumalan Poika syntyy. Minä se olen.
Kokonaan toinen! Ihan sama!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti