tiistai 17. marraskuuta 2009

Kasi

Kun matkustaa bussilla Ruissaloon marraskuun keskellä auringon laskemisen jälkeen, on kuin tulisi sysimustaan Afrikkaan. 
Bussin numero on 8, äärettömyys. Kuski on Afrikasta, sopii siis hyvin kuvaan ja rattiin. Linjakin piirtää kartalle kasin, joka tosin on epämuodostunut. 
Pää on kuin jäänyt Ruissalon tammien väliin puristuksiin. Alaosa on muhkeampi, sisältää elämää ja kuolemaa monen korttelin leveydeltä. Sen läpi rakennetaan juuri joulua, valovoimaa vedetään kävelykadun yli. On määrä kohta ruveta ostattamaan joulumieltä kiihtyneellä tempolla. 

Vuoden aikana hiipunut usko joulun ihmeeseen on tarkoitus puhaltaa uuteen, elävään liekkiin. Se ei käy pimeässä. Kuka myy pimeässä, kuka ostaa siellä! 
Pimeässä mennään käsikopelolla, haparoiden, epävarmoin askelin. Ei ole silloin mielessä kaupanteon aate. 
Reipas ja ostovoimakas ote onnistuu vain kirkkaissa valoissa. 

Ruissalonsalmen sillan jälkeen loppuvat kaikki valot. Bussi sukeltaa vanhaan tammimetsään, musta kuski ratissaan, märkä asvaltti näyttää imevän autonkin vähäisen valon. Olen ainoa kyytiläinen. Kuljettaja säätää puhelimessa jotakin tulevaa työvuoroaan, hauskalla suomella. 
”Ei sovi, pois silloin, rikki.” Mikä lienee rikki tässä tapauksessa? Mies? Auto? Se on varma, että töihin ei voi kukaan tulla jos ja kun on rikki. 

Bussi kiertää Kansanpuiston lenkin, ja ajaa Jarno Saarisen mukaan nimettyä tietä. 
Kukaan ei tule kyytiin, tietenkään. 

Olin 70-luvun alussa katsomassa täällä moottoripyöräkisoja, niihin aikoihin kun Saarinen oli vielä elossa maailman huipulla, eikä jo kuolleena Monzan alangolla. Se oli silloin kun kovin kilpakumppaninsa Giacomo Agostini olisi saanut jokaisen naisen, jonka olisi halunnut, 
Suomessa ainakin. Jokaisen. Myös hänet, joka väitti ettei ikinä GA häntä saisi. (Enkä minä.) 

Muistan kisoista aivan helvetillisen metelin, ja tragikoomiset turvajärjestelyt. Nykyisellä Jarno Saarisen suoralla pyörät kiihtyivät yli kolmensadan kilometrin tuntivauhtiin. Suoran jälkeen oli häijy mutka oikealle, ilman minkäänlaista kallistusta tiessä. 
Mutkan vasemmalla puolella oli kolmesataa vuotta vanhoja, paksuja tammia, vieri vieressä. 
Niiden kylkiin oli sidottu pehmusteeksi – tavallisia patjoja. 
Ajattelin että nuo ovat kuin pystyyn pedattuja kuolinvuoteita. Siinä vauhdissa jos lähtee mopo käsistä ja mopopoika lyö päänsä Ruissalon tammeen, pärskeitä keräillään useammaltakin vuoteelta. 

Outoa muistella sitä kun nämä metsät, jotka nyt tihkuvat kylmää, pimeää tyhjää, olivat täynnä ihmisiä. Minä joukossa myös, ja hän, joka ei olisi muka antanut Agostinille, vaikka tuo kuinka olisi vängännyt, vaikka olisikin oikeasti. (Mutta ei minulle.) 
 En nauttinut kisasta yhtään. Kilpapyörien pitämä meteli oli aivan saatanallinen. Eikä se ollut mitään miehekästä rymistelyä ja mörinää, vaan kimeää kiljuntaa. Kuin tuhatpäinen kastraattifalsettikuoro olisi vetänyt viimeistä virttään äänentoisto täysillä. 
Pelkäsin myös hirveästi että tammivuoteille lentää sammuneita. 

Olin nähnyt noin kymmenvuotiaana, kun entistä Skoda-kuskia lapioitiin ja lusikoitiin nokkakolarin jälkeen muovikasseihin maantieltä ja sen ojista Liedon keskustassa. Muistan kassitkin, ne olivat iloisen keltaisia, silloisen Heps-kauppaketjun kasseja. En unohda näkymää koskaan. 
Lapsuuden loppu. 
Ensimmäinen näkökulma siihen mistä täällä oikeastaan on kysymys. Heps ja kukkuu! 
En aja vieläkään, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, kyseisestä risteyksestä ilman että kuulen käen kukkumisen. Montako vielä? Montako kertaa? 

Sisimmässäni – silloin TT-ajoissa siis - ehkä silti kävi kääntymässä, mutta vain kääntymässä ajatus, että jos jonkun olisi pakko mennä puihin, ihan pakko, saattaisiko se sitten olla tämä kiakomo kaunispoika, kilpa-ajaja ja -kosija, Italian liehuletti, jolle ei muka olisi mitään irronnut, vaikka takuulla olisi. (Ei kyllä muille kosijoille…) 

Bussikuski väistää tammet ongelmitta. 
Oikealle jää Choraeuksen lähde, josta joku runoniekka leperteli yleviä ja romanttisia, mutta perin sekavia säkeitä toista sataa vuotta sitten. 
Nyt sekä runo-, että vesisuoni on ehtynyt. 
Lähde on ummessa, betonirenkaan ympäröimä muisto vain. 
Hän jonk’ hiuksihin lähtehellä kiinnitin ma vuokkosen, tai jotain, on haalistunut pois maisemasta kauan sitten, kuten vuokkokin ja ma. 

Laskeudun portaat mereen Saaronniemen Saukkojen laiturilla Ruissalon pohjoisrannalla. Jääkylmään veteen meneminen on perustavan ambivalentti kokemus. 

Elementti on vesi, kaiken orgaanisen alku ja äiti. Lajin ja yksilön. Mutta marraskuinen meri on raaka äiti. Muutama minuutti sylissään tappaa aikamiespojan helposti. Tämän äidin syliin ei passaa jäädä lepäilemään. 
Ei kyllä tee mielikään. Käydä vain tekee mieli, kuin muistelemassa menneitä, lajin ja yksilön. 
 Voi olla että Aatamin ja Eevan nousua rannalle aikanaan edelsi emon sylin jäähtyminen. Voi myös olla että asia ei ollut näin yksiselitteinen. 
Tuskin he ainakaan yhtä vilkkaasti sieltä nousivat kuin pojanpojan … poikansa Ruissalonsalmesta. 
Lajin vedestä nouseminen vaatinee enemmän aikaa kuin yksilön. Jumala teki alkuihmisille puvut heidän alastomuutensa häpeän verhoksi. 
Vaatteet ovat viattomuuden menettämisen seurausta. 
Ilman syntiinlankeemusta joulumarkkinoiden liikevaihto olisi paljon pienempi, vaatteita kun ei myytäisi kuin vilua vastaan. 
Ilman syntiä emme olisi ylipäätään joutuneet lähtemään Eedenistä pakkosiirtolaisuuteen tänne rapaisille, raukoille rajoille ja napapiireille, marraskuun raakuuteen. 
Suomi on syntiä. Kiitti Eeva! Myös Ruotsi on syntiä. Ja – paratkoon! – Venäjä. Italia se vasta syntiä onkin! 

Saukkojen saunassakin pidetään Jumalan taannoin pukemat uimapuvut päällä. Ei olla enää viattomia ja alasti. En kuulu tämänkään joukon sisäpiiriin, ulkopiiriläisyys on kutsumukseni joka yhteydessä ja yhdistyksessä. Olemukseni hylkii sisäpiirejä kuin jotakin siirrännäissisäelintä. 
Aurinkokunnassa olisin varmaan Pluto, josta ei enää edes tiedetä kuuluuko se koko kuntaan, onko planeetta vai mikä. Sinkoutuuko seuraavalla kierroksella ulkoavaruuteen, palaamatta konsa. (On sillä ainakin parempi osa kuin Merkuriuksella, joka on kuin kipinävahti RUK:n talvisotaharjoituksessa: alaruumis paistuu, yläruumis umpijäässä. Mitäs on niin lähellä aurinkoa, eikä edes käännä kylkeään.) 

On epäilty sitäkin – taisi olla jonkin parisuhdevaivan yhteydessä – että kärsin ”läheisyyden pelosta”. Uskoin hetken, mutta sitten sekin usko lopahti. 
En sitäkään roolia jaksa vetää koko aikaa. En saa itsestäni irti edes läheisyyden pelkoa. En kärsi sormen sähkörasiaan työntämisen pelostakaan, vaikka kaihdankin sellaista toimenpidettä. 
Joskus kun oikein katson, katoan itsenikin näköpiiristä. 
En näe Saukkoa, aukon vain. 
Silloin olen, ehkä enemmän kuin koskaan, mutta en pysyvästi joku tai jonkunlainen. Läheisilleni tämä ilmiö saattaa tarjoilla vaivan siemenen, en tiedä. 
Olemista se ainakin kivasti keventää. 

Saunassa on mukava tunnelma juuri siksi, ettei olla kukaan. Jos alettaisiin suorittaa esittäytymiskierroksia, lopettaisin käymisen. 
”Olen Lassi, Saukko, avantouimari.” ”Hei, Lassi.” 
Omaa anonymiteettiäni ryydittää tietenkin se, että ilman silmälaseja en tuntisi ketään, vaikka haluaisinkin. Pimeä ilta, hämärä sauna, himmeä näkö. 

Lähden talsimaan takaisin kohti bussipysäkkiä. Minulla on mustat verskat ja pipo. Tie on musta, metsä ympärillä myös. 
Tiellä ajavilla autoilla on valot. Mystikot puhuvat pimeästä valosta. Että syvin pimeys lähestyy de facto kirkkainta valoa. Se on tavattoman mielenkiintoista puhetta. Melkein mahdotonta, tai oikeastaan täysin. Mutta tämä mahdottomuus avaa mahdollisuuden. Umpikujan perällä on aukko. (Ok, mystikot tuskin tarkoittivat pimeällä valollaan (a)ukkoa joka seisoo mustissaan pysäkillä pimeässä metsässä ja näkee autojen valokeilat.) Viis siitä. Aasinsiltojen rakentaminen kuuluu ammattitaitooni. 

Kun painelee jääräpäisesti pohjoiseen, tulee lopulta etelään. Tie ylös ja alas, yksi ja sama, sanoo Herakleitos. Tie kuolemaan on tie elämään, ja päinvastoin. 

Bussi tulee, äärettömyys otsallaan. 
Kerallani nousee bussiin ulkomaalainen mies joka tuo sinne myös polkupyöränsä. Ilmeisesti siitä on rengas puhjennut. Kuskin kotimaa on vaihtunut, nyt se on todennäköisesti Turkki. Alkaa hillitön, murteellinen vääntö siitä, saako pyörän tuoda bussiin. 
Perällä on Suomi suomalaisille –puolueen edustaja, jonka mielestä niin ei saa toimia, ainakaan jos on syntynyt muualla kuin Suomessa. ”Ei pyörä sisä bussi!” ”Rengas ei ilma!” ”Ei ulkomaalaisetkaa saa tehrä mitä vaa!” Jne. aika kauan. 

Lopulta sovitaan että kun matkustajia ei ole muita kuin me kolme, pyörämies saa matkustaa välineineen lastenvaunuosastolla. Suomipoika puhisee koko matkan että ulkomaalaiset saa tehrä mitä vaa. 
Hän yrittää katseellaan etsiä minusta tukea. Minä yritän etsiä katseellani Plutoa tähtitaivaalta. Kirkkovuodessa on Valvomisen sunnuntai. Ruissaloon asti näkyy Myllyn ilotulitus, jolla ilmeisesti yritetään edistää valvomisen asiaa. Eikö lamppusi ole palava? Meiltä öljyt halvalla! Valvokaa! Ostakaa!