Tiberissä on silta joka ei johda kunnolla mihinkään. Like a very troubled bridge over the water.
Romahtanut ihan, Ponte Rotto.
Muisto elää, vaikka kituukin. Keisari Augustukselta lähti käsky eräänä päivänä ja pian tuli silta.
Siltaa pitkin kävi myöhemmin käsky että olisi toimitettava aika perusteellinen verollepano.
Sen jälkeen valtakunnassa lähtijöitä oli paljon, se kuuluisa perhekin Juudean maakunnassa.
Lopulta lähti itse siltakin, tulvan mukana.
Ajolähtö se oli: joki sivalsi vasemmalta läpi voimalla ja juoksi voittoon.
Enää kukaan ei ole lähtenyt sitä pitkin mihinkään yli neljäänsataan vuoteen.
Jäljelle jäänyt, yksinäinen siltaholvi seisoo nyt keskellä jokea, joutavana mutta komeana, kuin triumfikaari Tiberin kunniaksi. Voittajan paraati sen alta on vuosisatojen mittainen, keskeytymätön.
Vajaat parikymmentä vuotta sitten myös Aura yritti laitonta sillanlähdetystä. Se käytti yritykseen valtavia keväisiä jäämassoja, sekä ravintolalaiva Donnaa.
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tunnelma. Airisto särpii jokea minkä ehtii, on the rocks. Ihmismassat seuraavat rannalla, kun jäiden irroittama Donna lähestyy Myllysiltaa. Jos Teatterisilta olisi ollut olemassa silloin, sitä ei olisi olemassa enää.
Tuntemattomat ihmiset juttelevat toisilleen. Hämmästellään. Veikkaillaan.
Kun tapahtuu jotain kollektiivisesti odottamatonta, ihmisten arkinen, turta eristyneisyys hellittää.
Tunnetaan väliaikaista yhteenkuuluvuutta.
Musiikkijuhlilla, isoissa hengellisissä tapahtumissa, juovuksissa ja rakastuessa kohtaa joskus saman: arjen hirttoköysi löystyy hetkeksi.
Poliisit ajavat ihmisiä kauemmas kun törmäys lähestyy. Mitä pelätään? Kuohuviinivarastojen räjähdystä?
"Turussa useat ihmiset ovat saaneet surmansa harvinaislaatuisessa onnettomuudessa..."
Poliiseille naureskellaan, mutta kun alus lähestyy siltaa ja käy ilmeiseksi, ettei se mahdu alta, väki hiljenee ja siirtyy hiljakseen taemmas. Mistä sen tietää... ei tällaista ennen ole...
Törmäys on kuitenkin vaimea, hytti menee vähän ryppyyn, mutta ei hajoa kokonaan. Kouhuviini pysyy pulloissaan. Donna kääntyy hitaasti kirskuen sivuttain ja jää kiinni siltaan. Joka kestää.
Trasteveressä, muutama kortteli Rottolta länteen on kellariklubi, Big Mama, jossa soittaa bluesbändi.
Basisti-laulaja muistuttaa englantilaista jalkapallohuligaania, rumpali sumopainijaa, ja kitaristi Markkua.
Ryhmä soittaa todella hyvin, Markku on selvästi pomo.
Kaikki liikkuvat musiikin mukana, baarihenkilökunta tiskin päällä seisaallaan. Tunnelma on ei-staattinen, jopa ekstaattinen.
Minua lähestyy melkein sama signorina, joka lauloi usein 60-luvulla euroviisuissa Italian edustajana, mustavalkoisessa ASA-televisiossa. Ja josta silloin ajattelin, ettei tuollaisia ole olemassa oikeasti.
ASAssa oli kaksi kanavaa joita vaihdettiin tv-pöntön sivussa olevasta kammesta. Italian esiintyessä ei vaihdettu.
Tämä on nyt hetken olemassa, ja ymmärtää oikeasti vitsejäni. Se on odottamatonta, koska 60-luvusta on jo niin kauan, koska puhun huonosti, ja koska yleinen hässäkkä on melkoinen.
Nainen katsoo minua silmiin.
Hän pyytää minua jonkun kaverinsa luo synttäreille...että mitä? Nytkö? Niin.
Ei voi olla totta.
Käännyn kirskuen sivuttain, ja jään siltaan.
Jokin virtaa ohi.
Signorinan otsa rypistyy kuin Donnan hytti silloin, mutta ei hänkään hajoa.
Lähden ulos kuin huono susi lammastarhasta, ja eksyn yöbusseissa pitkin lähiöitä.
Tunnen itseni rottojen ruhtinaaksi. Romujen siltojen suojeluspyhimykseksi.
Minua pitkin pääsee vain hukkaan.
Nyt ei voi enää kääntyä, on käännyttävä. Nyt mennään.
Ihmisen on oltava niin lopussa ja niin tyhjä, ettei hän tiedä eikä ymmärrä mitään, sanoo Eckhart.
Löydän lopulta bussin päärautatieasemalle, Terminille.
Ihmisen on oltava niin lopussa ettei ole enää edes ihminen.
Niin lopussa ettei ole enää kuin iloinen ja vapaa.
ASAa piti joskus kumauttaa nyrkillä päälakeen, että kanava pysyisi paikallaan.
Otan Terminiltä taksin. Taas mennään joen yli.
"Sono 12,70." kuski sanoo perillä.
Annan rahat ja sanon, "Quattordici."
"Grazie."
Me ymmärrämme toisiamme hetken.
Romahtanut ihan, Ponte Rotto.
Muisto elää, vaikka kituukin. Keisari Augustukselta lähti käsky eräänä päivänä ja pian tuli silta.
Siltaa pitkin kävi myöhemmin käsky että olisi toimitettava aika perusteellinen verollepano.
Sen jälkeen valtakunnassa lähtijöitä oli paljon, se kuuluisa perhekin Juudean maakunnassa.
Lopulta lähti itse siltakin, tulvan mukana.
Ajolähtö se oli: joki sivalsi vasemmalta läpi voimalla ja juoksi voittoon.
Enää kukaan ei ole lähtenyt sitä pitkin mihinkään yli neljäänsataan vuoteen.
Jäljelle jäänyt, yksinäinen siltaholvi seisoo nyt keskellä jokea, joutavana mutta komeana, kuin triumfikaari Tiberin kunniaksi. Voittajan paraati sen alta on vuosisatojen mittainen, keskeytymätön.
Vajaat parikymmentä vuotta sitten myös Aura yritti laitonta sillanlähdetystä. Se käytti yritykseen valtavia keväisiä jäämassoja, sekä ravintolalaiva Donnaa.
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tunnelma. Airisto särpii jokea minkä ehtii, on the rocks. Ihmismassat seuraavat rannalla, kun jäiden irroittama Donna lähestyy Myllysiltaa. Jos Teatterisilta olisi ollut olemassa silloin, sitä ei olisi olemassa enää.
Tuntemattomat ihmiset juttelevat toisilleen. Hämmästellään. Veikkaillaan.
Kun tapahtuu jotain kollektiivisesti odottamatonta, ihmisten arkinen, turta eristyneisyys hellittää.
Tunnetaan väliaikaista yhteenkuuluvuutta.
Musiikkijuhlilla, isoissa hengellisissä tapahtumissa, juovuksissa ja rakastuessa kohtaa joskus saman: arjen hirttoköysi löystyy hetkeksi.
Poliisit ajavat ihmisiä kauemmas kun törmäys lähestyy. Mitä pelätään? Kuohuviinivarastojen räjähdystä?
"Turussa useat ihmiset ovat saaneet surmansa harvinaislaatuisessa onnettomuudessa..."
Poliiseille naureskellaan, mutta kun alus lähestyy siltaa ja käy ilmeiseksi, ettei se mahdu alta, väki hiljenee ja siirtyy hiljakseen taemmas. Mistä sen tietää... ei tällaista ennen ole...
Törmäys on kuitenkin vaimea, hytti menee vähän ryppyyn, mutta ei hajoa kokonaan. Kouhuviini pysyy pulloissaan. Donna kääntyy hitaasti kirskuen sivuttain ja jää kiinni siltaan. Joka kestää.
Trasteveressä, muutama kortteli Rottolta länteen on kellariklubi, Big Mama, jossa soittaa bluesbändi.
Basisti-laulaja muistuttaa englantilaista jalkapallohuligaania, rumpali sumopainijaa, ja kitaristi Markkua.
Ryhmä soittaa todella hyvin, Markku on selvästi pomo.
Kaikki liikkuvat musiikin mukana, baarihenkilökunta tiskin päällä seisaallaan. Tunnelma on ei-staattinen, jopa ekstaattinen.
Minua lähestyy melkein sama signorina, joka lauloi usein 60-luvulla euroviisuissa Italian edustajana, mustavalkoisessa ASA-televisiossa. Ja josta silloin ajattelin, ettei tuollaisia ole olemassa oikeasti.
ASAssa oli kaksi kanavaa joita vaihdettiin tv-pöntön sivussa olevasta kammesta. Italian esiintyessä ei vaihdettu.
Tämä on nyt hetken olemassa, ja ymmärtää oikeasti vitsejäni. Se on odottamatonta, koska 60-luvusta on jo niin kauan, koska puhun huonosti, ja koska yleinen hässäkkä on melkoinen.
Nainen katsoo minua silmiin.
Hän pyytää minua jonkun kaverinsa luo synttäreille...että mitä? Nytkö? Niin.
Ei voi olla totta.
Käännyn kirskuen sivuttain, ja jään siltaan.
Jokin virtaa ohi.
Signorinan otsa rypistyy kuin Donnan hytti silloin, mutta ei hänkään hajoa.
Lähden ulos kuin huono susi lammastarhasta, ja eksyn yöbusseissa pitkin lähiöitä.
Tunnen itseni rottojen ruhtinaaksi. Romujen siltojen suojeluspyhimykseksi.
Minua pitkin pääsee vain hukkaan.
Nyt ei voi enää kääntyä, on käännyttävä. Nyt mennään.
Ihmisen on oltava niin lopussa ja niin tyhjä, ettei hän tiedä eikä ymmärrä mitään, sanoo Eckhart.
Löydän lopulta bussin päärautatieasemalle, Terminille.
Ihmisen on oltava niin lopussa ettei ole enää edes ihminen.
Niin lopussa ettei ole enää kuin iloinen ja vapaa.
ASAa piti joskus kumauttaa nyrkillä päälakeen, että kanava pysyisi paikallaan.
Otan Terminiltä taksin. Taas mennään joen yli.
"Sono 12,70." kuski sanoo perillä.
Annan rahat ja sanon, "Quattordici."
"Grazie."
Me ymmärrämme toisiamme hetken.
