Köyhä, nälkäinen tyttö sai metsässä tapaamaltaan mummolta taikapadan. Kun sille sanoi: "Kiehu, pata, kiehu!", se täyttyi heti puurosta jolla köyhän kelpasi täyttää vatsansa. Kun sanoi: "Seis, pata, seis!" pata herkesi puurotyöstään. Mutta kävi kerran niin että tyttö oli poissa, ja äiti halusi puuroa. "Kiehu!" -komento onnistui, mutta kielto ei muistunut äidin mieleen. ”Ei enää!” tai ”pysähdy!” ei toiminut. Puuro pursusi yli äyräiden, pitkin kylän raittia. Pata totteli vain "seis!" -käskyä.
En ollut vielä puhekykyinen mutta tolpillani pysyin jo, kun seisoin kotini takapihalla ja katsoin kauhun vallassa, kuinka pyykit lepattivat tuulessa narulla.
Mikä pyykeissä on?
Lepattavat. En osaa puhua.
Lepattavat jotenkin pahasti.
Jotain irtoaa ja lentää pois.
Minne se lentää? Tuleeko takaisin?
Mikä on?
En osannut puhua, mutta parkua minä osasin. Itku ei loppunut.
Minä olin lapsena melkein mykkä. En saanut (eikä minusta saanut) pitävää otetta.
Elämä oli minulle alun perinkin lähes mahdoton tehtävä.
”Mikä sinun on?”
Mikä sinun on?
Löysin Liedon kirjaston, ja outous hellitti vähän. Lauseita tuli, ja ne tyydyttivät nälän, niitä riitti.
Tulin kirjastoon kuin synnyin kotiin.
Muutuin lännensankariksi. Kaveerasin toisten upeiden urhojen kanssa, vaikka oikeasti olin yksinäinen ratsastaja. Hiukan vahvempi, hiukan nopeampi kaikkia muita. En paljon, mutta tarpeeksi.
Istuimme nuotion valopiirissä pimeällä preerialla.
Joku näppäili banjoa kaihoisasti, varmaan kotipuolen tyttö mielessään.
Vitsailimme karskisti keskenämme, mutta olimme silti valppaina koko ajan uhkaavien punanahkojen varalta. Emme halunneet menettää päänahkaamme.
Luihuja lainsuojattomia oli myös. Ne haastoivat minut usein kaksintaisteluun, maineeni oli kiirinyt laajalle. Ammuin ne vaivattomasti pois, usein haastaja ei ehtinyt edes viedä kättä pistoolilleen.
See you in hell.
Metsästin leijonia Etelä-Afrikan savanneilla. Erään sikäläisen joen rannalla opin ensimmäisen kerran, miten kiihottava alaston nainen voi olla. Puuro alkoi pursuta yli päivittäin. En unohda Amyä koskaan. Tapaammeko taivaassa?
Kotijoen rantatörmillä tuli toisia kivoja tyttöjä, jotka tunsivat padan ja puuron taian, mutta ihan Amyn veroista ei.
Kun tapasin Pariisin kaduilla Kurjat, ymmärsin että aika voi olla kokonaan vailla taikaa.
Ei saarta, ei aarretta. Ei välttämättä edes leivän kannikkaa.
Halusin haastaa sortajat kaksintaisteluun – ”ei enää!” - mutta niitä oli liikaa. Aseestani loppuivat ammukset.
Kurjuus voitti hurjuuden. Oli soudettava kaleerilaivaa, jalat kiinni rautakahleissa.
Teimme vallankumouksenkin mutta kahleet pysyivät.
Vaikka kuinka soutaa, laiva pysyy rauta-ankkurissa.
Sitten tulivat jumalalliset säkeet. Aika muuttui loputtomaksi.
Missä vietät iäisyytesi?
Ne olivat pelon ja vihan lauseita, Sanasta ylikiehuneen nuorisopapin padasta.
Kuinka minä pelkäsin ja vihasin tuota kyykäärmeen hyvää tarkoittavaa sikiötä, joka vaati kaiken eikä antanut oikeasti muuta kuin onnettoman iankaikkisuuden!
(See you in hell.)
Kuinka minä yritin torjua sekä pelon että vihan! Olisi (oltava) rakastettava!
(Päätin viettää iäisyyden pohtimalla, missä sen viettäisin. Uuvuttaa Tuomarin loputtomalla päättämättömyydelläni. Tai Oscar Wilden lailla maata hipihiljaa haudassa, ja toivoa ettei Pasunisti huomaisi muuatta maatunutta makaajaa. Antaisi nukkua.)
Oli toisenlaisiakin lauseita, mutta ne tuhoaa kun ne lausuu.
Ulos lausuttu Jumala on tuhoisa.
Lausuttuina menevät Jeesukset ristiin ja ristiretkille, törmäilevät kerrostaloihin.
”Mestari, levollisia
ovat kaikki hetket
jotka menetämme
jos menetämme ne
kuin asetellen
kukkia maljakkoon.
Ei ole suruja
eikä ilojakaan
elämässämme.
Taitakaamme siis
viisaat varomattomat,
ei elää sitä,
vaan kulkea sen halki
tyynen rauhallisina,
pitäen lapsia
opettajinamme,
ja silmät täynnä
Luontoa…”…
Ajauduin teologiseen, opettelin jähmettyneitä sanoja monella kielellä.
Niitä oli roiskunut huoneiden seinät täyteen, tuhansia kilometrejä. Kymmeniä tuhansia.
Muutuin pyhäksi mieheksi, otin Sanan haltuun.
Leirinuotiolla taoin sillä teinejä päähän, joku näppäili kitaraa kaihoisasti, ties mitä mielessään.
Olin valmis haastamaan kenet tahansa.
Taikapata, aikapata.
Lapsi on kaunis, koska se ei muista muuta kuin oikean sanan.
Siksi se on opettaja.
Ei muista muuta.
Aika valuu kuin puuro pitkin maita ja mantuja. Jähmettyy, kylmenee, muuttuu vastenmieliseksi.
Pata ei liiku.
Tyttö osaa pysäyttää puuron kiehunnan, ei äiti. Lapsi muistaa oikean sanan. ”Seis!”
Saarikosken viimeiseksi jääneen runon tyttö, kaunis kuin voikukka, oli valo joka johdattaa pimeään.
Patatyttö, ei -rouva, pimeä valo. Valon lähde, pimeä. Pimeä on valon ”seis!” ja valo pimeän.
Pata ei liiku.
Aika kuluu kuin puuro, sitä syödään, se syö. Syövä on syöpä ja syöpäläinen.
Mutta sen lähde on liikkumaton, tyyni. Ei tee elettäkään.
Tulen takaisin johonkin, josta en koskaan lähtenytkään.
Pyykit eivät lepata.
En osaa sanoa...
…”Joen rannalla,
tien pientareella,
missä kulloinkin,
aina samassa
elossa olemisen
keveässä levossa.
Aika kuluu,
kertomatta meille mitään.
Vanhenemme.
Taitakaamme tuntea
lähtevämme melkein
vahingoniloisina.
Ei maksa vaivaa
tehdä elettäkään.
Mitään emme mahda
julmalle jumalalle
joka aina ahmii
omat lapsensa.
Poimikaamme kukkia.
Kastakaamme ohimennen
keveästi kätemme
tyyniin jokiin
oppiaksemme
tyyneyttä itsekin.
Kuin auringonkukat,
alati aurinkoa katsoen,
lähtekäämme elämästä,
levollisina, katumatta
edes sitä
että olimme eläneet.”
(Fernando Pessoa, 12.6.1914)
torstai 28. lokakuuta 2010
tiistai 19. lokakuuta 2010
Pikku pikku muija
Ilmassa on lähdön tunnelmaa.
Muuttolinnut lähtevät kauas, puiden lehdet lähemmäs, mutta peruuttamattomammin.
Ihmisiä lähtee Suomen ev.-lut. kirkosta kasapäin. Ei tiedä kuinka kauas.
Tulevatko keväällä takaisin, maahan maatuvatko.
Kaivoskohtaloiden lopputulos oli sekin lopulta inhimillisesti katsoen miinusmerkkinen. Chilessä maaemo synnytti 33 ja media hurrasi kuin onnellinen isä, mutta Kiinassa sama äiti nielaisi 37, tekee miinus neljä.
Exodus näyttää jyräävän Genesiksen.
Maapallon biodiversiteettikin on saanut lujan iskun palleaansa, ja kutistuu, puuskuttaa, kutistuu.
Sukupuuttovauhti on tällä hetkellä tuhatkertainen normaaliin verrattuna. Ei ole moista nähty kuulemma kymmeniin miljooniin vuosiin.
On tulossa hiljainen kevät. Ei paljon veisata kirkoissa eikä metsissä.
No mutta ihmiskunta kasvaa. Ja mikroeliökunta.
Kohta täällä on 20 miljardia ihmistä ja valtavasti viruksia, joista yksikään ei kuulu Suomen ev.-lut. kirkkoon.
Kumpi kunta pärjännee paremmin? Onnistuuko liitos?
(Mitäs luulet?)
Tavaraa tarvitaan aika paljon. Kulutustutkimuskeskus on juuri julkaissut tiedon että esim. kaltaiseni yksin asuvan miehen kohtuullinen elo edellyttää 260 tavaraa.
En jaksa ruveta laskemaan kuinka kohtuullisen elämän kaappini ja laatikkoni minulle myöntävät. Luultavasti ihan hyvin menee, ainakin jos vaikka jokainen kalaöljykapseli, sukka, kynä, A4-paperi, irronnut ruuvi, hammastikku, tyhjä tölkki, kampa ja luu lasketaan omaksi tavarayksikökseen.
Stephen Hawking haluaisi lähettää Telluksen lapset ulkoavaruuteen.
Toiset odottavat samalta taholta pelastusta maan päälle.
Mopot karkailevat pikku pikku kätösistä niin tieteeltä kuin uskonnoltakin.
Piispat sorvaavat lauseita kieli keskellä suuta. Voiko siunata homoja liittoihin vai vain liitoissa, siunata vai vain rukoilla puolestaan. Mikä on oikea verbi ja aikamuoto, substantiivi ja sijamuoto. Jumalaa tympii pikkuhiljaa koko juttu, ei siunaa kohta enää ketään millään muotoa!
Homma voi kyllä ratketa toista kautta, jos jaksaa odottaa: Y-kromosomi on näivettymässä myös. Miessukupuoli on lähdössä Tellukselta tyhjyyteen.
Ko. kromosomissa on alkuperäisestä 1400 geenistä jäljellä enää 45...
Silloin koko kansojen meri alkaa marjasiskoaaltoilla, siunauksia ja sukupuolia sinkoilee solkenaan sinne tänne.
Neutraali avioliitto muuttuu ainoaksi mahdolliseksi.
Lepakot roikkuvat puiden oksilla päät alaspäin partenogeneettisessä hurmiossa.
Virret veisataan ultraäänisesti, kaikulauluna.
(Asiaa tutkinut professori Jennifer Graves Australian kansallisesta yliopistosta, lohduttaa kyllä miehiä, että Y ei ole ihan välttämätön kromosomi: Itä-Euroopassa elää myyriä, jotka pystyvät lisääntymään ilmankin. Miehet "voisivat seurata jyrsijöiden jalanjälkiä" yyttömään eloon. Ok, sinne sitten. Tarkoittaako Itä-Eurooppa Tshernobylin tienoota? Turha tässä ketään on ruveta yyttelemään jos ilmankin pärjää.)
Hanhiemossa on satu, muitakin ihastuttavampi. Se on poikkeuksellinen siitä, ettei sisällä mitään opetusta. Tai että opetus on intuitiivinen, kuin pallealla tai kaikuluotaimella vastaanotettava.
(Minusta kertomuksen loppuratkaisuun sisältyy salaperäinen, hervoton katarsis.)
"Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä. Eräänä päivänä pikku pikku muija pani päähänsä pikku pikku myssyn ja lähti pikku pikku kävelylle. Hän tuli pikku pikku torille ja siellä hän näki pikku pikku luun ja sanoi:
- Tästä pikku pikku luusta saan pikku pikku keiton pikku pikku illallisekseni. Ja pikku pikku muija osti pikku pikku luun.
Kun pikku pikku muija tuli takaisin pikku pikku kotiinsa, hän oli pikkuisen väsynyt ja niin hän pani pikku pikku luun pikku pikku kaappinsa ja meni nukkumaan pikku pikku vuoteeseensa.
Kun pikku pikku muija oli nukkunut pikku pikku hetken, hän heräsi siihen, että pikku pikku kaapista kuului pikku pikku ääni:
- Anna luuni tänne!
Pikku pikku muija pelästyi pikkuisen, pani pikku pikku päänsä pikkuista syvemmälle pikku pikku peiton alle ja nukahti taas. Kun hän oli nukkunut pikku pikku hetken, kuului pikku pikku kaapista taas pikkuisen kovempi ääni:
- Anna luuni tänne!
Pikku pikku muija pelästyi pikkuista enemmän ja pani pikku pikku päänsä pikkuista syvemmälle pikku pikku peiton alle. Kun hän oli nukkunut pikku pikku hetken, sanoi pikku pikku ääni pikku pikku kaapista pikkuista kovemmin:
- ANNA LUUNI TÄNNE!
Tällä kertaa pikku pikku muija pelästyi pikkuista enemmän, pisti pikku pikku päänsä peiton alta ja sanoi kovimmalla pikku äänellään:
O T A S E!
Muuttolinnut lähtevät kauas, puiden lehdet lähemmäs, mutta peruuttamattomammin.
Ihmisiä lähtee Suomen ev.-lut. kirkosta kasapäin. Ei tiedä kuinka kauas.
Tulevatko keväällä takaisin, maahan maatuvatko.
Kaivoskohtaloiden lopputulos oli sekin lopulta inhimillisesti katsoen miinusmerkkinen. Chilessä maaemo synnytti 33 ja media hurrasi kuin onnellinen isä, mutta Kiinassa sama äiti nielaisi 37, tekee miinus neljä.
Exodus näyttää jyräävän Genesiksen.
Maapallon biodiversiteettikin on saanut lujan iskun palleaansa, ja kutistuu, puuskuttaa, kutistuu.
Sukupuuttovauhti on tällä hetkellä tuhatkertainen normaaliin verrattuna. Ei ole moista nähty kuulemma kymmeniin miljooniin vuosiin.
On tulossa hiljainen kevät. Ei paljon veisata kirkoissa eikä metsissä.
No mutta ihmiskunta kasvaa. Ja mikroeliökunta.
Kohta täällä on 20 miljardia ihmistä ja valtavasti viruksia, joista yksikään ei kuulu Suomen ev.-lut. kirkkoon.
Kumpi kunta pärjännee paremmin? Onnistuuko liitos?
(Mitäs luulet?)
Tavaraa tarvitaan aika paljon. Kulutustutkimuskeskus on juuri julkaissut tiedon että esim. kaltaiseni yksin asuvan miehen kohtuullinen elo edellyttää 260 tavaraa.
En jaksa ruveta laskemaan kuinka kohtuullisen elämän kaappini ja laatikkoni minulle myöntävät. Luultavasti ihan hyvin menee, ainakin jos vaikka jokainen kalaöljykapseli, sukka, kynä, A4-paperi, irronnut ruuvi, hammastikku, tyhjä tölkki, kampa ja luu lasketaan omaksi tavarayksikökseen.
Stephen Hawking haluaisi lähettää Telluksen lapset ulkoavaruuteen.
Toiset odottavat samalta taholta pelastusta maan päälle.
Mopot karkailevat pikku pikku kätösistä niin tieteeltä kuin uskonnoltakin.
Piispat sorvaavat lauseita kieli keskellä suuta. Voiko siunata homoja liittoihin vai vain liitoissa, siunata vai vain rukoilla puolestaan. Mikä on oikea verbi ja aikamuoto, substantiivi ja sijamuoto. Jumalaa tympii pikkuhiljaa koko juttu, ei siunaa kohta enää ketään millään muotoa!
Homma voi kyllä ratketa toista kautta, jos jaksaa odottaa: Y-kromosomi on näivettymässä myös. Miessukupuoli on lähdössä Tellukselta tyhjyyteen.
Ko. kromosomissa on alkuperäisestä 1400 geenistä jäljellä enää 45...
Silloin koko kansojen meri alkaa marjasiskoaaltoilla, siunauksia ja sukupuolia sinkoilee solkenaan sinne tänne.
Neutraali avioliitto muuttuu ainoaksi mahdolliseksi.
Lepakot roikkuvat puiden oksilla päät alaspäin partenogeneettisessä hurmiossa.
Virret veisataan ultraäänisesti, kaikulauluna.
(Asiaa tutkinut professori Jennifer Graves Australian kansallisesta yliopistosta, lohduttaa kyllä miehiä, että Y ei ole ihan välttämätön kromosomi: Itä-Euroopassa elää myyriä, jotka pystyvät lisääntymään ilmankin. Miehet "voisivat seurata jyrsijöiden jalanjälkiä" yyttömään eloon. Ok, sinne sitten. Tarkoittaako Itä-Eurooppa Tshernobylin tienoota? Turha tässä ketään on ruveta yyttelemään jos ilmankin pärjää.)
Hanhiemossa on satu, muitakin ihastuttavampi. Se on poikkeuksellinen siitä, ettei sisällä mitään opetusta. Tai että opetus on intuitiivinen, kuin pallealla tai kaikuluotaimella vastaanotettava.
(Minusta kertomuksen loppuratkaisuun sisältyy salaperäinen, hervoton katarsis.)
"Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä. Eräänä päivänä pikku pikku muija pani päähänsä pikku pikku myssyn ja lähti pikku pikku kävelylle. Hän tuli pikku pikku torille ja siellä hän näki pikku pikku luun ja sanoi:
- Tästä pikku pikku luusta saan pikku pikku keiton pikku pikku illallisekseni. Ja pikku pikku muija osti pikku pikku luun.
Kun pikku pikku muija tuli takaisin pikku pikku kotiinsa, hän oli pikkuisen väsynyt ja niin hän pani pikku pikku luun pikku pikku kaappinsa ja meni nukkumaan pikku pikku vuoteeseensa.
Kun pikku pikku muija oli nukkunut pikku pikku hetken, hän heräsi siihen, että pikku pikku kaapista kuului pikku pikku ääni:
- Anna luuni tänne!
Pikku pikku muija pelästyi pikkuisen, pani pikku pikku päänsä pikkuista syvemmälle pikku pikku peiton alle ja nukahti taas. Kun hän oli nukkunut pikku pikku hetken, kuului pikku pikku kaapista taas pikkuisen kovempi ääni:
- Anna luuni tänne!
Pikku pikku muija pelästyi pikkuista enemmän ja pani pikku pikku päänsä pikkuista syvemmälle pikku pikku peiton alle. Kun hän oli nukkunut pikku pikku hetken, sanoi pikku pikku ääni pikku pikku kaapista pikkuista kovemmin:
- ANNA LUUNI TÄNNE!
Tällä kertaa pikku pikku muija pelästyi pikkuista enemmän, pisti pikku pikku päänsä peiton alta ja sanoi kovimmalla pikku äänellään:
O T A S E!
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Tell me
Syksyn koulutuksissa ja työyhteisön parannuspäivillä on keilattu, uitu, syöty, juotu, pohdittu papin identiteettiä muuttuvassa maailmassa, kuultu oikein hyviä ja oikein keskinkertaisia esitelmiä, sekasortoista yleiskeskustelua, ja ammuttu oikein ilmakiväärillä.
Ruumiillinen toimi on kiistattominta, kehittää yhteisyyttä parhaiten, ja hauskuttaa eniten.
On ilmiselvää - kukaan ei sitä kiellä, ei torju asiaa liberaali, ei konservatiivi - että ilmakiväärin kudin toivotaan osuvan mahdollisimman lähelle taulua, huipputapauksissa keskelle sitä.
Käsi kenties tärisee. Vanhentuneet silmät näkevät vain suttua kun taulu pitäisi.
Onnistumiset antavat odottaa itseään. Voi tulla turhautumista. Nuoremmat tulevat takaa, ja ampuvat tarkemmin. Olisiko valmentaja vaihdettava, tai jotain?
Mutta itse asiasta vallitsee yksimielisyys. Taulu on taulu, kymppi on kymppi. Siihen reikä, ja katso: se oli hyvä.
Liberaali hurraa, samoin konservatiivi.
Ei ammuta toisia, kuin korkeintaan vahingossa eikä silloinkaan silmiin.
Hauskuus päättyy kohta, kun päästään Urheiluhallin alakerrasta yläkerroksiin, toimesta tuumaan, teoista sanoihin, ja niissä kokemaan ”hengen yhteyttä".
Pneumaattis-verbaalisten aseiden kudit osuvat kirkon leveisiin seiniin, korkeaan kattoon ja matalaan lattiaan. Niiden vihellyksen kuulee, mutta ei tiedä mistä ne tulevat, mihin menevät. Pitääkö maastoutua vai ei. Niin on myös hengen miesten ja naisten laita.
Yhtä mieltä ollaan enää siitä, että ”minä olen ilmeisesti oikeassa”.
Nyt yhtäkkiä näen niin tarkasti, että kymppi on aina siellä mihin minä osun.
Kehät piirrän osumani ympärille; siinäpä taulu jota kelpaa esitellä!
Tehkää perässä.
Jotkut tekevät, muut eivät.
Paha juttu muukalaisille, parannuksen paikka.
Papiston päivillä teemana oli ”Kuin kuvastimessa”. ”Kuvastin” -käsitteestä heijastuu ainakin se viesti, ettei auta ruveta ammuskelemaan ympäriinsä, toisten tauluihin.
Peilit särkyvät, sirpaleisiin loukkaantuu.
Katselin siellä kanavaa, joka käsitteli häpeää kulttuurisena ilmiönä, joka on kai korvannut tai korvaamassa periluterilaisen syyllisyyskokemuksen, ja -kulttuurin.
Kanavaan virtasi vettä niin monelta taholta, ettei se itse virrannut juuri mihinkään. Tulvi ympäriinsä pikemminkin. Mutta ehkä sekin juuri sellaisena oli hyvä kuvastin.
Häpeä saattaa liittyä identiteettiin, imagoon. Se on jotain mikä särkee peilissä näkemäni kuvan.
Tulee huti, joka paljastaa: olen yksi saatanan sohlo.
Kanava virtaa outoihin maisemiin, yleisö poistuu kahville aulaan.
Olen itseni vieressä, enkä edes tiedä minkä vieressä silloin.
Toisten imagot on parasta jättää silleen.
(Kärsikää toisianne.)
Mutta omansa on syytä nähdä koko häpeällisessä alastomuudessaan.
Ja nauraa, kuollakseen…
Jokainen imagoni, identiteettini, on huti.
Valtakunnassa ei ole juutalaista, ei kreikkalaista, ei katolista, ei luterilaista.
Ei homoa, ei heteroa.
Ei pappia, ei maallikkoa.
Ei miestä, ei naista.
Ei ketään.
Kaikki.
Ei rajaa, ei ulottuvuutta.
Portilla pitää riisua itsensä.
Vaatteet saa pitää, kunhan itse lähtee.
Kymppi ei ole kehillä, vaikka antaakin niille ohimenevän(-ammutun) merkityksen.
Urheiluhallin alakerrassa ylistelin ympärilleni riemukkaasti että ”napakymppi!”, kun osuin taulun keskellä olleeseen mustaan sisäympyrään. Tunsin itseni W. Telliksi.
Ammunnan ohjaaja tuli tykö, ja sanoi ettei se ole asian laita, keskiöstä puhumattakaan: Napakymppi on se valkoinen, tuskin huomattava piste joka on mustan alueen keskellä.
Jos siihen osuu, se katoaa.
Silloin vasta voi päästä ilo läpi ja irti.
Ruumiillinen toimi on kiistattominta, kehittää yhteisyyttä parhaiten, ja hauskuttaa eniten.
On ilmiselvää - kukaan ei sitä kiellä, ei torju asiaa liberaali, ei konservatiivi - että ilmakiväärin kudin toivotaan osuvan mahdollisimman lähelle taulua, huipputapauksissa keskelle sitä.
Käsi kenties tärisee. Vanhentuneet silmät näkevät vain suttua kun taulu pitäisi.
Onnistumiset antavat odottaa itseään. Voi tulla turhautumista. Nuoremmat tulevat takaa, ja ampuvat tarkemmin. Olisiko valmentaja vaihdettava, tai jotain?
Mutta itse asiasta vallitsee yksimielisyys. Taulu on taulu, kymppi on kymppi. Siihen reikä, ja katso: se oli hyvä.
Liberaali hurraa, samoin konservatiivi.
Ei ammuta toisia, kuin korkeintaan vahingossa eikä silloinkaan silmiin.
Hauskuus päättyy kohta, kun päästään Urheiluhallin alakerrasta yläkerroksiin, toimesta tuumaan, teoista sanoihin, ja niissä kokemaan ”hengen yhteyttä".
Pneumaattis-verbaalisten aseiden kudit osuvat kirkon leveisiin seiniin, korkeaan kattoon ja matalaan lattiaan. Niiden vihellyksen kuulee, mutta ei tiedä mistä ne tulevat, mihin menevät. Pitääkö maastoutua vai ei. Niin on myös hengen miesten ja naisten laita.
Yhtä mieltä ollaan enää siitä, että ”minä olen ilmeisesti oikeassa”.
Nyt yhtäkkiä näen niin tarkasti, että kymppi on aina siellä mihin minä osun.
Kehät piirrän osumani ympärille; siinäpä taulu jota kelpaa esitellä!
Tehkää perässä.
Jotkut tekevät, muut eivät.
Paha juttu muukalaisille, parannuksen paikka.
Papiston päivillä teemana oli ”Kuin kuvastimessa”. ”Kuvastin” -käsitteestä heijastuu ainakin se viesti, ettei auta ruveta ammuskelemaan ympäriinsä, toisten tauluihin.
Peilit särkyvät, sirpaleisiin loukkaantuu.
Katselin siellä kanavaa, joka käsitteli häpeää kulttuurisena ilmiönä, joka on kai korvannut tai korvaamassa periluterilaisen syyllisyyskokemuksen, ja -kulttuurin.
Kanavaan virtasi vettä niin monelta taholta, ettei se itse virrannut juuri mihinkään. Tulvi ympäriinsä pikemminkin. Mutta ehkä sekin juuri sellaisena oli hyvä kuvastin.
Häpeä saattaa liittyä identiteettiin, imagoon. Se on jotain mikä särkee peilissä näkemäni kuvan.
Tulee huti, joka paljastaa: olen yksi saatanan sohlo.
Kanava virtaa outoihin maisemiin, yleisö poistuu kahville aulaan.
Olen itseni vieressä, enkä edes tiedä minkä vieressä silloin.
Toisten imagot on parasta jättää silleen.
(Kärsikää toisianne.)
Mutta omansa on syytä nähdä koko häpeällisessä alastomuudessaan.
Ja nauraa, kuollakseen…
Jokainen imagoni, identiteettini, on huti.
Valtakunnassa ei ole juutalaista, ei kreikkalaista, ei katolista, ei luterilaista.
Ei homoa, ei heteroa.
Ei pappia, ei maallikkoa.
Ei miestä, ei naista.
Ei ketään.
Kaikki.
Ei rajaa, ei ulottuvuutta.
Portilla pitää riisua itsensä.
Vaatteet saa pitää, kunhan itse lähtee.
Kymppi ei ole kehillä, vaikka antaakin niille ohimenevän(-ammutun) merkityksen.
Urheiluhallin alakerrassa ylistelin ympärilleni riemukkaasti että ”napakymppi!”, kun osuin taulun keskellä olleeseen mustaan sisäympyrään. Tunsin itseni W. Telliksi.
Ammunnan ohjaaja tuli tykö, ja sanoi ettei se ole asian laita, keskiöstä puhumattakaan: Napakymppi on se valkoinen, tuskin huomattava piste joka on mustan alueen keskellä.
Jos siihen osuu, se katoaa.
Silloin vasta voi päästä ilo läpi ja irti.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Ruma Ankanpoikanen
Missä kaikki on?
Näin ne toisenlaiset
heijastuksena mutaisen lampeni pinnassa.
Kun katsoin taivaalle, ne olivat jo poissa,
minäkin.
Ei läheisyyttä, ei etäisyyttä.
Ei vierautta.
Näin ne toisenlaiset
heijastuksena mutaisen lampeni pinnassa.
Kun katsoin taivaalle, ne olivat jo poissa,
minäkin.
Ei läheisyyttä, ei etäisyyttä.
Ei vierautta.
torstai 7. lokakuuta 2010
Pieni Punahilkka
Edustan ravintoketjun terävintä huippua.
Olen syönyt tähän mennessä lukuisia sikoja ja lehmiä, pari lammasta, 2-3 tuhatta kanaa, ainakin saman verran kaloja ja muutaman kymmenen etanaa, kaksi rapua sekä erään sammakon takajalat.
Viimeisen 25 vuoden aikana olen syönyt 3-4 kananmunaa, joka päivä. Se tekee yhteensä kolmisenkymmentätuhatta kappaletta.
Jokaisesta piti tulla uusi kana, vaan eipä tullut kun söin.
Kasvikunnalle syömätoimin aiheuttamani tappiot ovat nekin valtavat, varmaan talon kokoinen määrä viljaa, vihanneksia, hedelmiä, juureksia, marjoja.
Jos siis "ihminen on mitä syö", olen Piippolan vaarin entinen maatila.
Kehoni on muuttanut pienen farmin verran orgaanista solukkoa muuksi. Energiaksi ja eritteiksi.
Myös olen töineni ja toimineni saattanut päiviltä erilaisia hyönteisiä maalla, merellä ja ilmassa kymmeniä-, ellen satojatuhansia. Ilmassa kai eniten; yksi ainoa automatka Turusta Helsinkiin lopettaa kymmenien itikoiden maallisen lennon, liiskaa hyvin alkaneen elon taipaleen.
Mikroeliöstölle pelkästään siivoamalla, nielun kurlauksella ja antibiooteilla aiheuttamani joukkotuho ei mahdu mihinkään mittareihin.
Toisaalta juuri niiden taholta ovat tulleet omaa tahoani kohtaan myös vakavimmat vastahyökkäykset, ja vielä on tulossa sekin joka johtaa lopulliseen antautumiseeni.
Pikkuruiset jalat ja värekarvat suorittavat voitonmarssin kuolleen ruumiini yli, läpikin.
Kivikuntaan en ole omakätisesti kajonnut, mitä nyt joidenkin yksilöiden maantieteellistä sijaintia jonkin verran muuttanut. Litteitä pikkukiviä olen muuttanut leiviksi vetten pintoja pitkin, mutta se on vain sanonta, eikä vaikuta oikeasti kiven essentiaan.
Itse Jeesuskaan ei puuttunut kiven olomuotoon, vaikka kiusaaja erämaassa kehottikin muuttamaan kiven leiväksi.
Kalevalassa taas Pohjolan tytär antaa Kullervolle kiven leivän sisällä. Ikävä yllätys varmasti saajan mielestä, mutta ei hetkauta kiveä.
Cioran halusi olla kivi, mutta ei ollut.
Ne ovat oikeassa, jotka ymmärtävät maailman jättimäiseksi teurastamoksi. Yhden elämä on toisen kuolema.
(Intialaisen persialais-zarahustralaistaustaisen parsilaisuskonnon piirissä on tapana "haudata" kuolleensa kehikoihin jotka nostetaan ilmaan pystyyn, kuin kapakalakuivattimet Pohjois-Norjassa. Linnut ja muu kynnelle kykenevä eläimistö saa tulla ja käyttää ruumiit haluamallaan tavalla, eli yleensä kai syödä suihinsa. Tapa on moraalisesti kaunis, vaikka visuaalinen estetiikka jättäneekin toivomisen varan. Syödä, tulla sitten itse syödyksi. Eräänlaista energian kierrätystä.)
Viikonloppuna minussa ilmeni tarve saada luettavakseni Hanhiemon Satuaarre.
Harhailin tarkoitusta varten Turun kirjamessuja pitkin ja poikin.
Messukeskuksella on sellainen pohjapiirros ja piirre, että kun se on täynnä pömpeleitä, spatiaalisesti lahjaton eksyy.
Olin kuin etelän turisti tunturissa, tai Punahilkka metsässä. En tiennyt enää mistä olin tulossakaan, saati mihin menossa. Missä on etelä, missä pohja, reuna, missä Hanhiemo.
Vaikka mielestäni olin kulkenut koko ajan samaan suuntaan, huomasin kiertäväni kehää. Ohittavani samat antikat jo useammatta kertaa.
Aina silloin tällöin jossakin nurkassa ahdistuneen oloinen kirjailija esitteli uusintaan.
Tunnetulla elokuvanäyttelijällä oli yleisöäkin. Aivoihini oli luikertelemassa kyy, mutta tapoin senkin.
Pieni Punahilkka, jolla Hanhiemo (Charles Perrault, 1628-1703) aloittaa, on kertomus jonka, niin kuin kaikkien isojen mytologioiden, alkuperä on ihmiskunnan historian hämärässä.
Samansisältöistä tarinaa on kerrottu tuhansia vuosia ympäri maailman. Kauko-Idässä suden tilalla on tiikeri, jne.
Tulkintamahdollisuudet lienevät myös monet, ja varmasti perusteellisesti psykoanalysoidut.
Suden oraalinen, lähes buliminen kiihko...
Punahilkan viattomuus...
Äidin ohjeet: älä pysähdy leikkimään vieraiden kanssa...
Miksi sinulla on noin suuri...
Oikeasti on kyse muuttumisen kaipuusta.
Kadotetun viattomuuden eli paratiisin etsimisestä.
Suden motiivi on luonnollinen, metodissa vain hiomista. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Punahilkka ei ole hukassa mutta susi on.
Se mikä tulee ulkoa sisään, ei teitä saastuta, vaan se mikä tulee sisältä ulos. (Jeesus)
Ei pidä lähteä ulos. Jos lähtee, hukka perii. Tulee susi.
Punahilkankin on kyllä lähdettävä, sairaalloisen isoäidin luo, suden suuhun, silti kuin koskemattomana.
Maailmassa ja metsässä, mutta ei maailmasta, eikä metsästä.
Ulkona, mutta sisällä.
Eckhartin mukaan kaikki mikä koskettaa Jumalaa kerran, vähänkin, nuppineulan pään verran, muuttuu lopullisesti - eikä ole mitään mikä ei koskettaisi. Joka syö yhden kerran leivän ja viinin, muuttuu yhdeksi ruumiiksi ja vereksi. Toista kertaa ei tarvita.
Koskee kaikkea.
Enää ei tarvitse kuin seurata sutta kuolemaan ja elämään.
Punahilkka, susi, metsästäjä ja isoäiti ovat yksi ainoa, samaa satua, samaa olemusta.
Ajatus on hullaannuttava, ekstaattinen.
Eräs versio kertoo kuinka suden kuoleman jälkeen mummon tuvassa vallitsi iloinen tunnelma: "Mummo söi juoruillen ja rupatellen kakkua ja joi viiniä, jota Punahilkka oli tuonut, ja tuli jälleen terveeksi."
Olen syönyt tähän mennessä lukuisia sikoja ja lehmiä, pari lammasta, 2-3 tuhatta kanaa, ainakin saman verran kaloja ja muutaman kymmenen etanaa, kaksi rapua sekä erään sammakon takajalat.
Viimeisen 25 vuoden aikana olen syönyt 3-4 kananmunaa, joka päivä. Se tekee yhteensä kolmisenkymmentätuhatta kappaletta.
Jokaisesta piti tulla uusi kana, vaan eipä tullut kun söin.
Kasvikunnalle syömätoimin aiheuttamani tappiot ovat nekin valtavat, varmaan talon kokoinen määrä viljaa, vihanneksia, hedelmiä, juureksia, marjoja.
Jos siis "ihminen on mitä syö", olen Piippolan vaarin entinen maatila.
Kehoni on muuttanut pienen farmin verran orgaanista solukkoa muuksi. Energiaksi ja eritteiksi.
Myös olen töineni ja toimineni saattanut päiviltä erilaisia hyönteisiä maalla, merellä ja ilmassa kymmeniä-, ellen satojatuhansia. Ilmassa kai eniten; yksi ainoa automatka Turusta Helsinkiin lopettaa kymmenien itikoiden maallisen lennon, liiskaa hyvin alkaneen elon taipaleen.
Mikroeliöstölle pelkästään siivoamalla, nielun kurlauksella ja antibiooteilla aiheuttamani joukkotuho ei mahdu mihinkään mittareihin.
Toisaalta juuri niiden taholta ovat tulleet omaa tahoani kohtaan myös vakavimmat vastahyökkäykset, ja vielä on tulossa sekin joka johtaa lopulliseen antautumiseeni.
Pikkuruiset jalat ja värekarvat suorittavat voitonmarssin kuolleen ruumiini yli, läpikin.
Kivikuntaan en ole omakätisesti kajonnut, mitä nyt joidenkin yksilöiden maantieteellistä sijaintia jonkin verran muuttanut. Litteitä pikkukiviä olen muuttanut leiviksi vetten pintoja pitkin, mutta se on vain sanonta, eikä vaikuta oikeasti kiven essentiaan.
Itse Jeesuskaan ei puuttunut kiven olomuotoon, vaikka kiusaaja erämaassa kehottikin muuttamaan kiven leiväksi.
Kalevalassa taas Pohjolan tytär antaa Kullervolle kiven leivän sisällä. Ikävä yllätys varmasti saajan mielestä, mutta ei hetkauta kiveä.
Cioran halusi olla kivi, mutta ei ollut.
Ne ovat oikeassa, jotka ymmärtävät maailman jättimäiseksi teurastamoksi. Yhden elämä on toisen kuolema.
(Intialaisen persialais-zarahustralaistaustaisen parsilaisuskonnon piirissä on tapana "haudata" kuolleensa kehikoihin jotka nostetaan ilmaan pystyyn, kuin kapakalakuivattimet Pohjois-Norjassa. Linnut ja muu kynnelle kykenevä eläimistö saa tulla ja käyttää ruumiit haluamallaan tavalla, eli yleensä kai syödä suihinsa. Tapa on moraalisesti kaunis, vaikka visuaalinen estetiikka jättäneekin toivomisen varan. Syödä, tulla sitten itse syödyksi. Eräänlaista energian kierrätystä.)
Viikonloppuna minussa ilmeni tarve saada luettavakseni Hanhiemon Satuaarre.
Harhailin tarkoitusta varten Turun kirjamessuja pitkin ja poikin.
Messukeskuksella on sellainen pohjapiirros ja piirre, että kun se on täynnä pömpeleitä, spatiaalisesti lahjaton eksyy.
Olin kuin etelän turisti tunturissa, tai Punahilkka metsässä. En tiennyt enää mistä olin tulossakaan, saati mihin menossa. Missä on etelä, missä pohja, reuna, missä Hanhiemo.
Vaikka mielestäni olin kulkenut koko ajan samaan suuntaan, huomasin kiertäväni kehää. Ohittavani samat antikat jo useammatta kertaa.
Aina silloin tällöin jossakin nurkassa ahdistuneen oloinen kirjailija esitteli uusintaan.
Tunnetulla elokuvanäyttelijällä oli yleisöäkin. Aivoihini oli luikertelemassa kyy, mutta tapoin senkin.
Pieni Punahilkka, jolla Hanhiemo (Charles Perrault, 1628-1703) aloittaa, on kertomus jonka, niin kuin kaikkien isojen mytologioiden, alkuperä on ihmiskunnan historian hämärässä.
Samansisältöistä tarinaa on kerrottu tuhansia vuosia ympäri maailman. Kauko-Idässä suden tilalla on tiikeri, jne.
Tulkintamahdollisuudet lienevät myös monet, ja varmasti perusteellisesti psykoanalysoidut.
Suden oraalinen, lähes buliminen kiihko...
Punahilkan viattomuus...
Äidin ohjeet: älä pysähdy leikkimään vieraiden kanssa...
Miksi sinulla on noin suuri...
Oikeasti on kyse muuttumisen kaipuusta.
Kadotetun viattomuuden eli paratiisin etsimisestä.
Suden motiivi on luonnollinen, metodissa vain hiomista. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Punahilkka ei ole hukassa mutta susi on.
Se mikä tulee ulkoa sisään, ei teitä saastuta, vaan se mikä tulee sisältä ulos. (Jeesus)
Ei pidä lähteä ulos. Jos lähtee, hukka perii. Tulee susi.
Punahilkankin on kyllä lähdettävä, sairaalloisen isoäidin luo, suden suuhun, silti kuin koskemattomana.
Maailmassa ja metsässä, mutta ei maailmasta, eikä metsästä.
Ulkona, mutta sisällä.
Eckhartin mukaan kaikki mikä koskettaa Jumalaa kerran, vähänkin, nuppineulan pään verran, muuttuu lopullisesti - eikä ole mitään mikä ei koskettaisi. Joka syö yhden kerran leivän ja viinin, muuttuu yhdeksi ruumiiksi ja vereksi. Toista kertaa ei tarvita.
Koskee kaikkea.
Enää ei tarvitse kuin seurata sutta kuolemaan ja elämään.
Punahilkka, susi, metsästäjä ja isoäiti ovat yksi ainoa, samaa satua, samaa olemusta.
Ajatus on hullaannuttava, ekstaattinen.
Eräs versio kertoo kuinka suden kuoleman jälkeen mummon tuvassa vallitsi iloinen tunnelma: "Mummo söi juoruillen ja rupatellen kakkua ja joi viiniä, jota Punahilkka oli tuonut, ja tuli jälleen terveeksi."
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Mikkelinpäivä
Fillaroin Kellonsoittajankatua kohti hautausmaata.
Ohitan Esko Valtaojan joka yrittää käynnistää moottoripyöräänsä. Starttimoottori jankkaa sähköistä käskyään, mutta polttomoottori ei tottele. Tankkaus on ehkä unohtunut.
Hautajaisissa sotkeudun kiusallisesti eräisiin sanoihin, tankkaan kolme kertaa ennen kuin tyydyttävä ilmaisu löytyy. Tällaisissa tilanteissa se on liian myöhään. Tulee typerä olo. Mitä ihmisetkin?
Materia ei tottele materian miestä, eikä henki hengen-.
Miehuus menee.
Perjantaina vieritin keilapalloa ensimmäisen kerran elämässäni. Heti kaikki nurin!
Seuraavat heitot olivat (ehkä syntymälahjakkaan!?) "keilaajan" suoritteita: kaikki uriin...
Pitää tehdä kuin ei koskaan ennen ja kuin ei koskaan enää.
(Mutta minkäs teet!)
"Tekijä" tuhoaa tekemisen kuin uskovainen Jumalan.
Parhaat tulokset ovat tahattomia kuin elohiiri silmäkulmassa.
"Tekijättömyyden" yrittäminen johtaa tietenkin keskenmenoon, ei paljon naurata, tulee pahaa verta.
Tänään on Mikkelinpäivä. Tekstissä on viehko kohta: "jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois."
Kirkon penkissä on pikkulapsi johon sana sattuu. Hän kiljahtelee koko messun ajan sopivissa ja sopimattomissa väleissä, "hakkaa se pois!"
"Minä uskon Jumalaan, Isään kaikk... hakkaa se pois!"
Joudun pidättämään naurua niin ankarasti että pelkään silmieni pullahtavan ulos kuopistaan, sydämen läpi alban syöksähtävän. Silmäpuolena, sydän syrjällään taivasten valtakuntaan...
Uskoa on joskus havainnollistettu tyhjäksi kädeksi joka ottaa armon lahjana vastaan.
Ei. Hakkaa se poikki, ja heitä pois!
Jos sinun pääsi viettelee sinua, hakkaa se poikki.
Antaja ja ottaja, yksi ja sama. Ei antajaa, ei ottajaa, sama se.
Jos sekään.
Ilman antajaakin syksy saa, itsestään.
Kauan sitten kaukana täältä kirjoitettiin runoja (Zenrin), jotka saavat luvan liittyä tähän:
"Elämän pelastamiseksi se on tuhottava.
Lopullisesti tuhottuna ihminen oleilee ensimmäisen
kerran rauhassa.
Yksi sana asettaa taivaan ja maan;
yksi miekka tasaa koko maailman."
"Villihanhilla ei ole aietta heittää heijastustaan;
vedellä ei ole mieltä omaksua niiden kuvaa."
"Ellet usko, katsopa syyskuuta, katsopa lokakuuta.
Keltaiset lehdet putoavat, putoavat täyttääkseen sekä
vuoren että joen."
Ohitan Esko Valtaojan joka yrittää käynnistää moottoripyöräänsä. Starttimoottori jankkaa sähköistä käskyään, mutta polttomoottori ei tottele. Tankkaus on ehkä unohtunut.
Hautajaisissa sotkeudun kiusallisesti eräisiin sanoihin, tankkaan kolme kertaa ennen kuin tyydyttävä ilmaisu löytyy. Tällaisissa tilanteissa se on liian myöhään. Tulee typerä olo. Mitä ihmisetkin?
Materia ei tottele materian miestä, eikä henki hengen-.
Miehuus menee.
Perjantaina vieritin keilapalloa ensimmäisen kerran elämässäni. Heti kaikki nurin!
Seuraavat heitot olivat (ehkä syntymälahjakkaan!?) "keilaajan" suoritteita: kaikki uriin...
Pitää tehdä kuin ei koskaan ennen ja kuin ei koskaan enää.
(Mutta minkäs teet!)
"Tekijä" tuhoaa tekemisen kuin uskovainen Jumalan.
Parhaat tulokset ovat tahattomia kuin elohiiri silmäkulmassa.
"Tekijättömyyden" yrittäminen johtaa tietenkin keskenmenoon, ei paljon naurata, tulee pahaa verta.
Tänään on Mikkelinpäivä. Tekstissä on viehko kohta: "jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois."
Kirkon penkissä on pikkulapsi johon sana sattuu. Hän kiljahtelee koko messun ajan sopivissa ja sopimattomissa väleissä, "hakkaa se pois!"
"Minä uskon Jumalaan, Isään kaikk... hakkaa se pois!"
Joudun pidättämään naurua niin ankarasti että pelkään silmieni pullahtavan ulos kuopistaan, sydämen läpi alban syöksähtävän. Silmäpuolena, sydän syrjällään taivasten valtakuntaan...
Uskoa on joskus havainnollistettu tyhjäksi kädeksi joka ottaa armon lahjana vastaan.
Ei. Hakkaa se poikki, ja heitä pois!
Jos sinun pääsi viettelee sinua, hakkaa se poikki.
Antaja ja ottaja, yksi ja sama. Ei antajaa, ei ottajaa, sama se.
Jos sekään.
Ilman antajaakin syksy saa, itsestään.
Kauan sitten kaukana täältä kirjoitettiin runoja (Zenrin), jotka saavat luvan liittyä tähän:
"Elämän pelastamiseksi se on tuhottava.
Lopullisesti tuhottuna ihminen oleilee ensimmäisen
kerran rauhassa.
Yksi sana asettaa taivaan ja maan;
yksi miekka tasaa koko maailman."
"Villihanhilla ei ole aietta heittää heijastustaan;
vedellä ei ole mieltä omaksua niiden kuvaa."
"Ellet usko, katsopa syyskuuta, katsopa lokakuuta.
Keltaiset lehdet putoavat, putoavat täyttääkseen sekä
vuoren että joen."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)