Hiiriä ja ihmisiä

Oli talvipäivänseisaus mutta mikään ei seisahtunut. Se pyörii sittenkin.

Aletaan mennä kohti valoa. Ja kun on päästy perille, suunnataan jälleen kohti pimeää, yhtä passiivisesti.

Enkeli taivaan lausui äsken näin, mutta kohta jo joutui armas aika, suvi suloinen.

Pysytään kyydissä. Ei mennä asioiden edelle. Ei jäädä taaksekaan.

Muun muassa mennään.

In principio erat verbum…

Alku oli raisu. Kaikki olennainen syntyi sekunnin murto-osassa.

Maailmankaikkeus puski tykö kuin raamit kaulassa, mutta niistä välittämättä.

Loi omat raaminsa.

Kausaliteetti syntyi ajatuksen kera.

Alussa, periaatteessa mikään ei tarkoittanut mitään.

Ryskeessä syntyivät kaikki raamit, tieteelliset ja uskonnolliset.

Jumala-, suhteellisuus-, ym. teoriat.

Kaikki on sanomattoman sanoittamista. Silmä yrittää nähdä itsensä, mutta joutuu tyytymään heijastukseen. Ellei tyydy, lasiainen pulpahtaa poskelle, ei näy mitään enää.

Aika luo lunta ja lantaa.

Ihminen kaipaa pois ajasta.

Kaikki viittaa siihen, mutta mikä se on?

Kirkossa lauletaan kauneimpia joululauluja. Niissä on kaihoa ja paljon alakuloa.

Haluttaisi seisahtua seimelle, mutta suru seuraa sinnekin.

"Kerran loppuun joulun satu saa..."

Taivasalla on taivas yllä.

Tähtitaivas kaartuu jalkojen allekin.

Pään yllä näkisi Pohjantähden jos kirkon katto olisi lasia eikä olisi pilviä. Kenkien välistä kirkon lasilattian alla näkisi Etelän Ristin jos ei olisi tätä planeettaa.

Tai jos planeetta olisi lasia, ja pilvet.

Konditionaalissa orientaatio onnistuisi paremmin kuin passiivissa.

Nyt kengän alla kirskuu kireä pakkaslumi. Hermotkin alkavat kirskua, joulu on taas, joulu on taas.

Jossakin vaiheessa edistys rupesi pukkaamaan hiiriä passiivissa.

Niiden alussa ei ollut verbum vaan hento vikinä. Mutta annas olla, ihminen kehitti vahingossa aktiivihiiren, joka jo laulaa kuin lintu ja kohta epäilemättä puhua päliseekin:

AFP / STT / HS 21.12.2010 j.Kr: 

”Osakan yliopisto tutkimusohjelma tuotti tutkijoiden yllätykseksi linnun lailla laulavan hiiren. Japanilaiset tutkijat ovat kehittäneet lintujen tapaan visertävän hiiren, jonka toivotaan auttavan sen selvittämisessä, miten ihmisen kieli on syntynyt. Osakan yliopiston tutkijaryhmä ilmoitti keksinnöstään tiistaina. Laulava hiiri syntyi yliopiston tutkimusohjelmassa, jossa risteytetään hiiriä, jotka on geneettisesti muokattu erityisen alttiiksi mutaatioille. 

'Hiiret tutkitaan yksi kerrallaan ja eräänä päivänä havaitsimme yksilön, joka lauloi kuin lintu', kertoi päätutkija Arikuni Uchimura.

Mutaatio oli sattumanvarainen, mutta se periytyi hiiren jälkeläisille, joita on nyt satakunta. Tutkijat toivovat, että laulavat hiiret antavat vihjeitä siitä, millä tavoin ihmisen kieli on saanut alkunsa. Jo aiemmin on havaittu lintujen yhdistelevän erilaisia viserryksiä sanojen tapaan säännönmukaisesti pidemmiksi katkelmiksi.

Löytö hämmästytti tutkijat, sillä he olivat odottaneet mutaatioiden kohdistuvan lähinnä hiirten ulkomuotoon. Osakassa on nähty muun muassa hiiri, jolla on töppöjalat ja häntä kuin mäyräkoiralla.”

Mitä jos se olisi hypännyt välikehitysvaiheet yli, ja alkanut äännellä saman tien ihmismäisesti…

Kysellä eläinten oikeuksien perään.

Tuominnut eläinkokeet epäinhimillisinä, kironnut oman syntymänsä kuin Job konsa!

Alkanut laulaa kauneimpia joululauluja.

”Tuo kotihin, jos pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin…”

”En mä ole lapseni, hiiri tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta…”

Satakunta visertävää jälkeläistä syntyi jo kokeen aikana.

Ne kaikki synnyttävät sata äkkiä, jne.

Kohta miljoona töppöjalkaa mutanttihiirulaista veisaa mäyräkoiran häntä pystyssä: ”miks hämmästyitte säikähtäin?”

Kysyttekin vielä!

In principio erat verbum. Alussa oli sana. Sitä on vähän vaikea ymmärtää.

”Verbum” tuo mieleen kieliopin ja kaikki sen vitsaukset.

Että ensin ei ollut mitään, mutta sitten Joku puhkesi puhumaan. Ja nyt ollaan tässä, helvetillisessä lausetulvassa. Lauseenvastikkeena miljoonannessa sivulauseen sivulauseessa, puhuen kohta hiiretkin ympäri.

Kreikan ”logos” on minusta paljon syvällisempi, monimielisempi.

Logos in principio ei ole hassumpi ajatus, vaikka sekakielinen. Häivyttää paremmin kuin "verbum".

Jotain perin häivyttävää on siinäkin, että alussa oli nuppineulan pään kokoinen Joku, joka sisälsi koko maailmankaikkeuden massan.

(Sellaisen kudin kun lasauttaisi vaikka ilmakiväärillä. Siitä se riemu repeäisi!)

Universumin koko massa...

Kolme Jumalan persoonaa yhdessä persoonassa taitaa olla pikku juttu.

Kyllä lauseetkin pitävät paikkansa ja ylittävät aikansa, joskus.

M.E. piti 700 vuotta sitten saarnan joka keinuu kuin lämpöinen kehtolaulu kohti Syntymäjuhlaa ja sen taakse (eteen), aikaa 14 miljardia vuotta e.Kr. Ja j.Kr. Eaa, jaa. AD. HD. Kuten haluat. 

Ja nyt. 

Ennen kuin oltiin mitään, aktiivissa tahi passiivissa, hiiriä sen enempää kuin ihmisiäkään. Luojia sen enempää kuin luotujakaan.
(Ehkä ennen sanaa olikin laulu.)

"In principio. Sen kautta meille on annettu tiedoksi, että olemme ainoa Poika jonka Isä on ikuisesti synnyttänyt, ikuisen kätkeytyneisyyden salatusta pimeästä. Siellä Isä on ainaisesti pysyvä, ensimmäisen paljauden ensimmäisessä alussa, joka on puhtaan paljauden täyteys. Täällä minä olen ikuisesti levännyt ja nukkunut ikuisen Isän kätketyssä tuntemisessa, sisällä pysyvänä ja ulos lausumattomana."

Siis hyvää syntymäpäivää!

Snow White, Bloody (As) Well

”Did you think that I found you

by chance, Maiden?

Did you believe

I was drawn to your crystal casket,

like a hummingbird to its nectar,

by the allure of ruby lips,

the gaze of azure eyes?”

Rakennan teitä hiekkalaatikolla koivun alla.

Niitä pitkin ajaa usein panssarivaunuja ja muuta sotakalustoa.

Olen innoissani.

Jotain tulee luo, into on äkkiä poissa. Nousen seisomaan. Monta vuotta nuoremmat veli ja sisko jatkavat rakentelua. He katsovat minuun ja ihmettelevät, mutta eivät sano mitään. Minä en sano mitään.

Taistelu on ohi mutta sota jatkuu.

Seuraavana kesänä tulen paikalle taas. Tartun toimeen mutta toimi ei enää tartu minuun.

Rikon kaiken, myös veljen ja siskon rakenteleman tiestön.

Kaikille tulee paha mieli. Kolme pahaa mieltä on yksi paha mieli, mielen paha kolmiyhteys.

Koivukin on kuin riippa yllään ja yllämme.

Kesä loppuu, ei tule takaisin.

Koivun lehdet kellastuvat ja putoavat.

Hiekkalaatikko peittyy lumeen.

Kesiä tulee ja menee kymmenittäin. Kertaakaan ei osu sama kohdalle.

Ei yhtään kertaa.

Luonto kiertää minua kuin aurinko maata.

Nousen ilmakehän yläpuolelle. Kesiä ei tule enää.

Minä tulen, kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Istun työpaikan ruokalassa. Edessäni on kuppi kahvia ja verigreippi.

Asettelen pöydälle valkoisia serviettejä koko liudan, ja alan silpoa greippiä.

Veitsi on aika tylsä. Hedelmän mehu lentää ympäriinsä.

On vaikeaa.

Toiset siirtyvät kauemmas. Saan runsaasti neuvoja.

En ole siinä mukana.

Veitsen työntäminen greippiin on jotain. Verihedelmä, veriveli.

Minua katsotaan kuin teurastajaa.

Toinen varoittaa minua, etten vain pirskota hänen papinpuvulleen, kuukausipalkalla kalliisti ostetulle.

Lumikki ja sen seitsemän laatusanaa, iho on valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri.

Verisisko, kuolemaantuomittu: omenan posket ovat kirkkaanpunaiset.

Tyttö söi, kalpea, kaunis ja kiihkeä, minä jörö, ujo ja utelias. Tyttö antoi, ja minä otin.

Lumelle pisaroi. Neitsyyksiä meneteltiin.

Sormet olivat tahmaiset kuin olisi leikannut sitkeää, mutta mehukasta hedelmää.

Portit sulkeutuivat, kerubi jäi vartioon.

Minä jäin portille juomaan.

Kerubi paheksui ensin, mutta otti sitten itsekin kun tarjosin sinnikkäästi. Kohta nojasimme päissämme päitämme paratiisin porttiin kumpikin, taivaan ja helvetin juopot enkelit.

Viina tekee ensin vilkkaaksi ja lystikkääksi, lopulta enää uneliaaksi.

Riippuvuus on kristityn vaelluksella paha rasti, mutta toisaalta aika antoisa.

Mentävä rastille kuin ristille.

Ei sen tarvitse olla viina, voi olla joku Toivokin tai Tiina. Tai, Herra Jumala…

(Nähtävä itsensä ilman toivoa, tai jakojäännöstä.)

Kristalliarkku, lasihauta.

Unta…

Lasisydän.

Kuoleman ja elämän suudelma.

Lähdettävä haudasta kuin hiekkalaatikolta.

Ristin jälkeen ei ole mitään.

Sydänveri, verilähde.

Periveri.

Lasinen puutarhahauta. Veriset rätit, ei ketään missään.

Iskariot hirressä Veripellolla.

Lunta…

Did you think that I found you by chance, Maiden? prinssi kysyy Lumikilta Polly Petersonin runossa.

Se on vastaus Delia Shermanin runoon, jossa Lumikki oli kironnut oman kauneutensa; jos ei olisi kaunis, Äiti ei vihaisi eikä prinssi rakastaisi. Kaikki olisi paremmin, jotenkin reilumpaa.

Prinssi selittää, että itse asiassa Äiti – puuskittaisesta murhamielisyydestään huolimatta – ei oikeasti vihaa tyttöään. Vaan rakastaa…

Rivien välistä lukija saa ymmärtää, että kuningatar itse asiassa lähetti prinssin pelastusretkelle.

Viha kääntyy niin äkkiä rakkaudeksi, ja päinvastoin.

Kukaan ei voi rakastaa ketään niin paljon kuin minä rakastan Lumikkia!

”…Still the mirror

told her true.

She was the fading flower –

a fresh blossom

opened in you.

…

The apple froze you fast –

a talisman

to keep time

from touching her.

Alas, not to avail.

You shall have

your mother’s love.

Indeed, you have it now,

even as you

usurp her place.

Did you think that I found you

by chance, Maiden?

You are beautiful, sublime,

yet not so lovely

as our daughter will be:

your mother’s daughter’s child -

her immortality.”

Kuningatar tapatti tyttärensä rakkaudesta, mutta herätytti hänet kuolleista myös. Muuan Isä toimi samoin Poikansa kanssa, samoin syinkin.

Prinsseillä riittää selittämistä.

Jäljet päättyvät lumiaavikolle. Rakkaus on suunnaton, tappaakin tarvittaessa.

Ei verestä muistoa. Jokin tippa lumessa, siellä täällä.

Sota on ohi.

”Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi…” (Jes.9)

Vaellus on ohi, ja kristitty.

Verestä nousee tuli, kuluttava, kulumaton.

Eckhart lähti inkvisition eteen, mutta jäljet katosivat aavikolle. Voiko kauniimmin päättää päivänsä kuin että kuolinajan perässä on kysymysmerkki.

Ei hautaa, ei muistomerkkiä. Ei jakojäännöstä.  

Voi tietenkin, jos on Jeesus, ja syntymäkin on kysymysmerkitty. Mutta silloin hautakandidaatteja on useita, monumentteja myriadikaupalla.

Jeesus lähti sanaan ja sakramentteihin, uskoviin uniin.

Äiti Maria on kuin Lumikki, lapsi kaunis, kuolematon. Fairest of the fairy tales.

Aikansa naurettuaan greipin kanssa suttaamistani seurakuntien lakinainen – kalpea ja kaunis – antaa vihdoin minulle pätevät ohjeet greipin lohkomiseksi syömäkuntoon.

(Että tarvittiin juristi tähänkin toimeen..!)

Mutta: Veljien ja siskojen teitä ei saa potkia rikki!

(DID YOU REALLY THINK THAT I FOUND YOU BY CHANCE,  MAIDEN?)

Hanhi, joka muni kultamunia

”Sana on sielussa kätkettynä, eikä sitä voida kuulla eikä nähdä, ellei sen kuulemiselle luoda tilaa syvyydessä; mutten sitä ei voi kuulla. Kaikenlaisen puheen ja kaikkien äänten on vaiettava ja siellä on oltava täydellinen hiljaisuus ja äänettömyys.” (Eckhart)

Kirkossa lausumieni sanojen jälkeen lähden vessaan, joka on erillisessä rakennuksessa kirkon takana. Sinne johtava rinne on liukas, jalat lähtevät yhtäkkiä etenevään liikkeeseen muuta ruumista nopeammin. Lennän selälleni.

En lyö päätäni, enkä muutenkaan loukkaa itseäni pahasti.

Tilanne ja -ni on silti hämmentävä, ja samalla - oudon antoisa.

Ensin on tietenkin varmistettava ettei kukaan nähnyt, varsinkin kun olin ilmalennon aikana, kirkon lähistöllä, turvautunut miestä huomattavasti väkevämpään retoriikkaan.

Toisen katseen alla kaatuminen joka ei johdu juopumuksesta, eikä johda tajun menetykseen, on hyvin nolo.

Kaatumista on luonnehdittu ehkä hauskimmaksi asiaksi mitä lähimmäiselle voi lähimmäisen silmin sattua, melkein tahattomaan pieruun verrattavaksi. Asian tiimoilla on taannoin järjestetty mestaruuskisojakin, jotka Vesa-Matti Loiri voitti.

Vilkaisen nopeasti ympärilleni, kukaan ei näytä huomanneen. Ei kuulu naurua, ei päivittelyä.

Jostakin laskeutuu äkkiä mielihalu jäädä makaamaan aloilleni. Lähellä on lumesta raskaita, tavattoman kauniita pensaita. Niiden oksat näyttävät taipuvan puoleeni.

Eivät naura. Luminen pensas on kuin itse hiljaisuus.

Työnnän käteni Bugattini taskuihin, ja nostan katseeni taivaalle. Pään lasken jäiseen rinteeseen. Mieleen tulevat luutnantti Kariluodon sanat kuolettavan osuman jälkeen Karjalan mättäällä. ”…nyt ei enää… …enää ei tarvitse…” Tai sinne päin.

Makaan kirkon ja vessan välisessä maastossa kuin ruumiin ja hengen välisen ristiriidan inkarnoitunut manifesti.

Siirrän katseen takaisin pensaisiin. Kuinka kauniita ne ovat. Melkein kommunikoin niiden kanssa. (Löinkö sittenkin pään kaatuessani.)

Jahve puhui Moosekselle palavasta pensaasta, voisiko Hän puhua nyt minulle lumisesta?

Haluaako Hän minun johdattavan jonkin kansan johonkin luvattuun maahan?

Pitääkö minunkin silpoa esinahkani, jotta olisin otollisempi? Kaikkea sitä kerkiää mies miettiä hautausmaan aidan äärellä lojuessaan.

Olen kuullut että joissakin parantamiskokouksissa Hengen kosketus johtaa nimenomaan kaatumiseen… eli Henki pitää kaatamisesta. Ehkä Hänestäkin siinä on jotain hauskaa!

Sattumoisin kaatumispaikkaani lähimmät haudat ovat juuri sodissa kaatuneiden… Tervehdin heitä jotenkin hajamielisesti, mutta silti hellästi. Yhteisellä asialla ollaan, kai.

Unohduksen töissä ja öissä.

Viidenkymmenen vuoden kuluttua minäkin olen enää nimi kivessä, ja jokin vääristynyt muistikuva toisissa kuolemaa tekevissä aivoissa.

Huomenna on itsenäisyyspäivä, siihen mennessä minun on noustava. Muuten laskevat seppeleen minullekin.

Kuulin viikko sitten Budapestissa paljon unkaria. Sekin tulee makuumiehen mieleen, että onko mahdollista että jos nyt avaan suuni, ulostuvat lauseet ovatkin sukulaiskieltämme, eivät suomea ollenkaan? Huomautan satunnaiselle ohikulkijalle, joka kumartuu puoleeni, että ”török sörözö”..!

Mies on muuttunut!

Kirkkomaalla makaava pastorimme on tullut Kafkan törökiksi..!

Saarnatekstissä oli että ”tilinteon hetki!” Se on näitä adventtiajan vitsauksia.

Tiliteon hetkeä ei voi aavistaa. Koska tahansa voivat jalat lähteä alta.

Aika on aavistamaton.

Ei!  Se missä aika liikkuu on aavistamaton!

Vissi ero, kuin timanttiveitsen terällä viilletty.

Ihmisen Pojan tulemus on lähellä. Aina yhtä lähellä. Se on läsnä ja totta kun jalat lähtevät alta.

Se ei tapahdu ajassa. (Tässä moni eksyy, ja alkaa etsiä ajasta ”merkkejä”. Ajaton ei anna aikaan merkkejä itsestään.)

Se on lähellä juuri siksi, ettei se ole ajasta ollenkaan.

Ihmisen Poika, Valtakunta ja Sana ovat tietenkin horjuvaisia ja hataria, kaatumiselle alttiita epiteettejä, jotka viittaavat Yhteen, Samaan.

Aika on kuin rikottu hanhi, ei muni kultaa, ei muni mitään.

Se tuottaa vain revittyä lihaa, verta, höyheniä. Sotia sotien jälkeen, rauhoja rauhojen.

Toiston tympeä, tylsä, tyhjä pysyvyys.

Ihmisen Poika kääntää katseensa pensaista taivaalle taas. Pilvien muodot ovat niin lähellä lumipensaiden oksien muotoa että Poika alkaa sorvata asiasta eksistentiaalista julkilausumaa, suomeksi. Väsymys estää kehittelyn, hyvä on.

Joskus se tulee kuin lumi hennon oksan päälle, väsymys.

Messun jälkeen oli pikku Mintun kaste. Kastekaavassa on lause, jonka haluan lukea, vaikka viime hetkellä aina jänistän, ja luen sen mutisten. En halua tilille asiasta. Se on psalmista 139. ”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”

Huima lause, ja niin täysin arki-intuition vastainen. Minun käsissäni ei ole mitään, ei mikään.

Se ei siis tarkoita vain, että päivien määrä on tietty. Vaan että myös niiden sisältö…

Elämäni on jo eletty…

Mitään ei tapahdu, oikeasti. Aika liikkuu ja kuluu, ihminen samoin. Ok. Mutta mitään ei tapahdu.

”Juhlallisesti kulkee yli viljavan tienoon

valkoinen pakeneva turha pilvi,

joka pieneksi mustaksi hetkeksi nostattaa vainioille

vilvoittavan tuulenhengen.

Niin liitää sieluni poikki hidas ajatus

joka mustaa mieleni, mutta sitten jo käännyn,

kuin tämä pelto kohti itseään, kohti päivää

ja epätäydellistä elämää.”

(Pessoa, 31.5.1927)

Vainiot ovat täällä nyt valkeita, niin valkeita ettei mielen mustuuskaan niiden valkeutta voi pysäyttää.

Kastemalja on löydetty Koroisten niemeltä. Sen ääreen on tullut vuosisatojen varrella luvuton joukko ihmisiä. Ja lähtenyt, kuin ei olisi koskaan tullutkaan. Yksikään ei ole jäänyt.

Siinä on jotain.

Kaikki katoaa, ruumis, mieli, sielu. Ei säily ensimmäinenkään muisto.

Meistä ei jää muistoakaan.

Yksi jää. Lumi peittää sen.

Yksi kaste, yksi usko, yksi hanhi.

Ehjä ja lopullisesti, täydellisesti vapaa!

Suunnaton hiljaisuus…

Makuupappimme sisällä rakon tulemus alkaa olla lähellä, ja hänen on noustava.

(Mutta siis: hyvää matkaa Mintulle ja muillekin!)

(Ei tämä täydellistä ole, mutta menettelee!)