torstai 6. joulukuuta 2012

Hävityksen kauhistus ja kehto

















Tiskialtaalla tapahtui ihme.

Kaikki alkoi ylen arkisesti, niin kuin ihmeet yleensäkin.
(Gennesaretin järvi, myrsky, kalastajat veneessä, siinä mitään, normipäivä.
Mutta sitten yksi ottaa ja lähtee kävelemään pitkin pintaa. Muut katselevat perään, että se siitä normipäivästä.)


Oma tiskipäiväni alkaa melkein aina siitä kun verensokerini / henkeni silmä laskeutuu speculatio spiritu -tasolta tasolle, joka ajautuu törmäyskurssille keittiön työtason sotkujen kanssa.
Niin tänäkin ihmeen päivänä.
Raivokkaasti kerään astioita sieltä täältä paljuun. Valutan kuumaa vettä. Vaahdotan kunnolla. Odotan vaahdon laskeutumista ja varsinkin veden jäähtymistä.
Pesen.
Astiat puhdistuvat. Mielikin puhdistuu ja tulee rauhallisempi olo.
Pistän astiapyyhkeen asianmukaisesti sille osoitettuun paikkaan, ja kävelen tietokoneelle. 

Mieli menee matalaksi, kun huomaan läppärin vieressä kaksi lusikkaa, jotka ovat välttäneet astiainpesutoimen.

Matkaa tiskialtaalle on jokunen metri. Heitän lusikat siihen suuntaan.

Toiselle lusikoista ei tapahdu mitään ihmeellistä, vaan se ottaa pari kolme kimmoketta kaapin ovesta ja lattiasta, ja jää makaamaan oven eteen lattialle. Se tyytyy kohtaloonsa ja jää odottamaan nostajaa.

Vaan katso: toinen lusikka ponkaisee seinän kautta varsi edellä Lidlistä ostetun tuoremehupullon suuaukosta sisään!

Se on varsin epätodennäköistä!

Se on ihme, vaikka luonnonlakeja ei taidettukaan kumota.
Lusikka jää kuin hartioistaan kiinni pullon suulle. Purskahdan nauruun. Nostan yritteliään syömävälineen hellästi hanan alle ja pesen puhtaaksi.


Vuosia sitten joessa oli paksu jää.
Hyppään Pinellan edessä jäälle ja samalla suoraan sen läpi.
Joku ällöttävä Mätäjärvi laskee ammoisia vesiään pitkin Kerttulinmäkeä edelleen jokeen ja hapertaa jään paikoin arvaamattomaksi.
Ehdin levittää käteni jään reunalle, ja jään kuin silloisen tulevaisuuteni ja nykyisen nykyisyyteni lusikka killumaan siihen, alaosa vartta nestemäisessä olomuodossa, yläosa, hapetusaukkojen sijaintipaikka, onneksi yhä kaasuosastolla.
Pääsen nopeasti ylös avannosta, ja alan hävetä.
Että tällaisessakin tapauksessa, lähes hengenvaarassa ollut ihminen ensimmäisenä nolostuu!
Ei kai kukaan nähnyt...

Luultavasti sitten kun aikani oikeasti kuluu loppuun täällä, keskeisin tunne on nolous.
Ei kai kukaan nähnyt kun kuolin.  

Loikin joka tapauksessa mahdollisimman nopeasti kotiin vastaantulijoiden katseita vältellen, lasken lämmintä vettä kylpyammeeseen. Vasta siellä, mutta sitäkin väkevämpänä, nauru tulee.
Nauru on jossakin yhteydessä häpeään.
Ja kuolemaan.
 



Jeesuksella ei ollut normipäivä hänelläkään, kun hän päivänä joka sittemmin tullaan muistamaan ensimmäisenä adventtina lähestyi Jerusalemia aasin selässä. Kristus ratsasti kaupunkiin vuonna jotain 30 jälkeen Kristuksen.

Vastassa oli paljon ihmisiä, jotka veisasivat "hoosiannaa".
He eivät ilmeisesti tienneet mistään mitään. Ehkä se oli intuitiivinen reaktio toisenlaiseen preesensiin. 
Sana tarkoittaa avunhuutoa.
Aito avunhuuto nousee tilasta jossa ei ole ennakointia, ei edes pelastuksen toivetta. Huuto vain. Vain hätä ja avuttomuus.
Muutama päivä myöhemmin sama kansa huusi "ristiinnaulitse", mutta sekin meni "kirjoitusten mukaan".
Me ihmiset olemme tyhjiä marionetteja, joita ohjaa uskonnon kirjoituksissa Jumala, jota ei voi valita, tieteen kirjoituksissa genetiikka ja olosuhteet, joita ei niitäkään voi valita.
Ei ole ketään valitsemassa.
Ei ole ketään valittamassakaan, ja siinä on jo hävitystä ja vinkki vapauteen. Toisenlainen ja toisenlaisen läsnäolo.

Vapaata valitsijaa ei ole oikeasti. Sanotaan että on vapaus olla samaistumatta minäkuvaansa, mutta enpä tiedä. Ehkä kääntyminen pois tapahtuu sekin kun aika on täyttynyt ja hajonnut riekaleiksi armosta tai vastaavasta.

Me huudamme mitä sattuu aina kun johonkin kohtaamme sattuu, ja melkein ainahan sattuu ja tapahtuu.

Luther havainnollisti tahdon sidonnaisuutta vertaamalla ihmistä aasiin, jolla ratsastaa joko Jumala tai saatana.
Kumpi on ratsailla, ei ole aasin päätettävissä.
Hummani hei, folks, huputiti hummani hei.
Toisaalta Luther piti myös saatanaa Jumalan marionettina tai synkkänä ilmeenä, jolla ei ole omaa itsenäistä voimaa.
Ehkä kuolemaakin voisi pitää elämänä, jolta on mennyt naama mutruun.
Yö on joka tapauksessa vain miinusmerkkinen päivä.

Vai onko se toisinpäin!?
Juuri on löydetty tähän asti suurin musta aukko eli miinusmerkkinen valo. Sen massa vastaa 17 miljardia aurinkoa.  
Se kun tömähtäisi Pinellan edessä Aurajokeen, pitäisi uuden sillan paikka ja moni muu asia miettiä eri tavalla. Pinellan keittiön lusikat lentäisivät moniaaseen, tarkemmin määrittelemättömään suuntaan.

Valinnan vapaus kärsisi tappioita joen rannalla: juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma.
Ketään ei taatusti nolottaisi, aukkoa itseään vähiten.
"Käyttäjä NGC 1277 tuli juuri Turkuun, täällä on kylmä, hrrrr..."
"Nielin tullessa 17 miljardia aurinkoa, mutta kun ne kaikki paistavat sisäänpäin tai jotain!"

Pimeyttä, energiana tai massana on paljon enemmän kuin valoa, ja se hallitsee ja laajentaa tätä kaikkeutta. Auringot ovat himmeneviä pisteitä laajenevassa pimeydessä.
On parempi siis samaistua pimeyteen.

Sekin on tietoisuutta. Tietoisuuden ulkopuolella ei ole mitään. Tai jos on, mitään tietoa sellaisesta olemassaolosta ei ole, kun ei ole sitä kanavaa...

Tiedon kohde on yhtä tietämisen ja tietäjän kanssa.
(Tästä johtuu tietämiseen usein liittyvä siilikonservatiivisuus: joka uhkaa tietoni ytimiä, uhkaa minua.)
Havainnon kohde on yhtä havaitsemisen ja havaitsijan kanssa.
(Me havaitsemme luultavasti suurin piirtein yhteisen maailman, mutta sen arvotus ja nimeäminen sulkee jokaisen omaan koppiinsa.)
Uskon kohde on yhtä uskon ja uskovan kanssa.
(Tästä johtuu herkkänahkaisuus jumalanpilkka-asioissa: emme me jumalan puolesta ole huolissamme, vaan oman uskomme ja uskonnollisen identiteettimme. Jumalaa ei ole mahdollista pilkata.)
Mielihyvän kokemisen kohde on yhtä kokemisen ja kokijan kanssa.
(Tästä mustasukkaisuus, alkoholiongelman kieltäminen, jne. Joka uhkaa tätä minun tärkeää juttuani, uhkaa minua. Kohde sinänsä on merkityksetön. Minua uhataan.)





Jeesuksella oli kolme vuotta julkisuutta takana. Kirjoitusten mukainen loppunäytös odotti lähestyvässä Jerusalemissa. Aika läheni loppuaan, riekaleiksi repeämistään.

Erästä ajan riekaletta pitkin, 40 vuotta myöhemmin, kaupunkia lähestyi taas ratsumies, Titus Flavius Vespasianus.
Keisari Nero oli nimittänyt hänet kapinalliseen ja syrjäiseen Juudeaan maaherraksi. Nimitys oli kosto siitä että T.Fl.V. oli nukahtanut taiteilijakeisarineron lauluesityksen aikana.

Kohtalo heittelehtii pikkuasioista suurempiin, jotka nekään eivät liene kovin suuria, paitsi kun osuvat omalle kohdalle. 
Juutalaiskapinan kukistaminen oli Jerusalemia vaille valmis. 

Samaan aikaan toisaalla: Nero yritti osua lusikalla pulloon, mutta nurkkaanhan se lensi. Rooma taisi palaakin siinä sivussa.

Keisarin virka tuli auki. 
Titus Flavius Vespasianus päätteli että on ylennyksen paikka, ja pisti hakemuksen vetämään. Hän ei ollut ainoa hakija, mutta voitti kisan hurmeisen vaalikampanjan jälkeen.
Moni ääni meni hukkaan kampanjan aikana.

Jerusalemin Titus Flavius Vespasianus jätti poikansa Titus Flavius Vespasianuksen hoideltavaksi.

Taistelu kaupungista oli suurin surmin raaka. Epärealistiset lähteet mainitsevat miljoona kuollutta, realistisemmatkin vähintään 200 000. Tästä ryhmästä yllättävän moni oli taistellut roomalaislegioonissa. Tytär Siion ei antautunut ollenkaan heti.

Tappioista hurjistuneet legioonalaiset viimeistelivät kaupungin tuhon hävittämällä Suuren temppelin.
Isä-Jumala ratsasti saatanalla, joka ratsasti isä- ja poika-Vespoilla, jotka ratsastivat sotaratsuilla ja hävitti temppelin, jonka aasilla ratsastava poikansa oli jo aiemmin vimmoissaan ruoskinut tyhjäksi kauppiaista.
Vain pala läntistä muuria jäi pystyyn. Siellä itketään yhä. 
Kauppiaat yrittivät tallettaa arvoesineitään nielemällä ne, mutta viholliset keksivät avata tallelokerot miekalla.

Eloonjääneidenkin eloonjäännin kanssa oli vähän niin ja näin. Amfiteatterit ympäri valtakuntaa kärsivät jatkuvasta työvoimapulasta. Roolit olivat kuluttavia, ja vaativat esittäjiltään kokonaisvaltaista eläytymistä.
Rooli jäi usein alle, kun vastarooli tuli päälle. Valloittettujen maiden ja kaupunkien eloonjääneet olivat etusijalla kiinnityksiä myönnettäessä.


Ajan riekaleet on vihitty tulelle. Kaupungit palavat. Kaikki palaa. Anna palaa!
Mikä ei pala, ei pala kuitenkaan.

Ensimmäisen adventin Jesaja-tekstissä puhutaan Kaivatusta kaupungista, Kaupungista jota ei hylätä.
Sitä kaupunkia ei voi polttaa.

"Lähtekää, menkää ulos porteista..."
Kaupunkisi palaa, jätä se. Se on vieras, vieraiden legioonien valtaama. 
Temppelit palavat.
Titusten rakentama komea Colosseumkin, monien ammoisten roolien näyttämö, on rämä muisto vain, turistien täyttämä.
Pois.

Lattialla makaava, nostajaa odottava lusikka on sittenkin saanut hyvän, todennäköisen osan.
Ei tarvitse rimpuilla tai roikkua. "Itsestään" lähteminen käy itsestään.
Totuuteen kääntyneet kasvot eivät punastu häpeästä.  

Jätä kaikki. Älä turhaan tiedä mistään mitään. Älä yritä! Anna vaahdon laskeutua rauhassa.
Käy neulasilmästä kaivattuun kotikaupunkiin, josta et ole koskaan poistunutkaan, autuuden kehtoon, jossa uinuva ei kaipaa mitään.

Sitä kaupunkia ei hylätä, sillä se on ennen kuin on mitään muuta.

(Ja pese ne astiat, äläkä jää ihmeitä odottelemaan siellä.)

  












1 kommentti: