lauantai 2. helmikuuta 2013

Maailmojen sota




Kauan on levännyt ritari
suorana satulassa
korkealla vuoristossa
niin autiossa että silmä vapisee
Sinertävien koskaan likentymättömien huippujen
ihmeellinen avaruus!
Alhaalla ja kaukana sorisevat seuralaiset
Hänen rintaansa vasten odottaa haukka
se on painanut päänsä hänen poskelleen
Oi käsittämätöntä hellyyttä sydämessäni!
 - Silloin kohottaa hän kätensä korkealle
ja lintu lähtee lentoon ja lentää
pois
Hän istuu vain ja näkee sen nousevan
yhä korkeammin yhä laajemmin kaarin
Hän lepää suorana satulassa vielä
kun yö lankeaa
Peljätty yö!
Kaivattu yö!
(Gunnar Ekelöf)



Orson Wellesin Maailmojen sota on kaikkien aikojen kuuluisin radiokuunnelma.
Marsilaiset hyökkäsivät Amerikkaan vuonna 1938. Ylimääräisissä uutislähetyksissä kerrottiin vieraiden aiheuttamasta tuhosta.

Varsinkin ne jotka tulivat kuulolle kesken lähetyksen, joutuivat paniikin valtaan.
Marsilaisilla oli pahoja aseita, sädepyssyjä ja taistelukaasuja. Niitä vastaan konventionaalisilla aseilla ei ollut juuri asiaa, vaikka yritystä olikin kuten Amerikassa aina.

Sisäministeri antoi ohjeita kansalaisille. Evakuointikäskyjä kuulutettiin.
Kansalaiset alkoivat piiloutua kellareihin.
Rohkeimmat hankkivat aseita.

Monet tunsivat ilmassa myrkkykaasujen hajua, jopa tukehtumisoireita koettiin. Myös marsilaisten taistelukoneita nähtiin, ja konekiväärien tulitusta kuultiin.
Jos lähistöllä sattui olemaan vuoria, niille paettiin raamatullisia ohjeita noudattaen.

Marsilaiset tuupertuivat lopulta mikrobien aiheuttamiin tauteihin, mutta sitä eivät kaikki enää olleet kuulemassa.

Tuli selitysten paikka ja aika.
Vuorilta palailtiin vaivihkaa.

Oikeusjuttujakin nostettiin. Ne eivät johtaneet korvauksiin, paitsi yhdessä tapauksessa. Eräs köyhä mies oli tuhlannut ainoat rahansa pakomatkan edellyttämiin uusiin kenkiin. Welles itse vaati, että mies sai rahat takaisin.

Lehdistö paisutti paniikin laajuutta, ja korosti radion moraalittomuutta. Radio oli vielä uudehko media, ja painettu sana koki sen uhaksi.

Hitler piti eräässä puheessaan juttua merkkinä demokratioiden naurettavasta rappiosta.
Pelkkä typeriin uhkakuviin perustuva retoriikka pisti porukan liikkeelle!

(Sekin on tietenkin mahdollista että invaasio onnistui, ja jälkipeli oli vain jälkien peittämistä.
Ei mitään hätää, ihan oli kuunnelma vain tämä äskeinen, rakkaat radion kuuntelijat.
Tulkaa pois vuorilta, jatketaan elämää niin kuin ennenkin, ei hämminkiä.
Ja nyt mainoksia.)
(Ehkä meidät kasvatetaan alienyhteiskunnan kulttuuripersooniksi alusta eli nimestä alkaen, ja nyt mainoksia.)




Mikä meidän on?
Ei mikään.
Mikään ei ole meidän, mutta kovaa kyytiä ei mikäänkin saa töppösiin!






























Kiovassa on kammottava patsas, Isänmaan Äiti. Se näyttää kohoavan korkeuksiin (jalustoineen yli sata metriä), mutta oikeasti äiti painaa isänmaata 560 tonnillaan, ja katselee itään, jos vaikka aurinko sieltä nousisi.
Titaanittaren katse on tehty titaanista.
Aurinko ei nouse.

Patsas on osa Toisen Maailmansodan museota, jylhä kunnianosoitus diktatuurin vaihtumiselle toisen nimiseksi, ja niille miljoonille jotka uhrasivat ristiäisissä henkensä.

Ukrainan historia on kuin ihmisen mieli, hengästyttävä invaasioiden sarja. Aroa ovat ryskänneet edestakaisin monet kunnioitusta herättävät tahot, kuten kimmerialaiset, sarmaatit, skyytit, gootit, hunnit, avaarit, kasaarit, bolgaarit, itäslaavit, kumaarit, viikingit, petsenegit, mongolit, saksalaiset, venäläiset ja viimeisimpinä ja vähäisimpinä, silti vaikutusvaltaisina nekin, tshernobyliläiset becquerelit.
Lopulta päädyttiin saksimaan Elovena-paketin etusivulta Julija Tymosenko oranssin vallankumouksen kautta vankilaan. Mitä vielä?

Vielä mitä, kaikkien valloitusten, kaikkien kuunnelmien ja kumousten jälkeen, ei mitään vieläkään.

Me pelkäämme marsilaisia, tukehdumme olemattomiin kaasuihin.
Me tukehdumme omaan hengitykseemme!


Ekelöfin ritari kohottaa myös kätensä korkealle ilmaan, mutta kuvassa on paljon enemmän keveyttä kuin Isänmaan Äidissä.
Ei miekkaa eikä kilpeä.
Ritari ei ole paennut vuorille sepitteen ajamana.
Hänen silmänsä eivät ole titaania.
Hän näkee vuoriston joka on niin autio että silmä vapisee.
Mooses sai nähdä luvatun maan horisontissa, mutta ei itse päässyt koskaan perille. Menneisyys painoi kuin titaanikirous, satoja tonneja. Toisten piti pitää käsiä ylhäällä. Katse painui.

Silmä vapisee koskaan likentymättömien huippujen ihmeellisen avaruuden edessä.
Menneisyys ei enää synnytä tulevaisuutta, horisontti on aika tyhjä.
Alhaalla ja kaukana sorisevat seuralaiset.

Rintaa vasten odottaa haukka. Se on painanut päänsä hänen poskelleen.
Ritari nostaa kätensä, ja lintu lähtee.
Toinen katselee sen nousua yhä korkeammin yhä laajemmin kaarin, istuu suorana satulassa ja katselee vain.
Yö lankeaa.

Mooseksen luvattu maa tihkui maitoa ja hunajaa, lupauksia lupausten jälkeen.
Marsilaisten luvattu Maa tihkui mikrobeja.
Ritarin on kuoltava. Lintu lähtee.


Yö, pelätty ja kaivattu, lankeaa syntiin ja pyhyyteen, peittää pelot, erot ja rajat.

Yösydän täynnä käsittämätöntä hellyyttä lankeaa Ukrainan verisille aroille, vuorille, luvatuille maille, Amerikan hysteerisiin kaupunkeihin, se on painanut päänsä kaikille poskille, painautunut kaikkia rintoja vasten.


Sota on ohi.
Sydän täynnä ei mitään.
Henki on kevyt.
Haukka nousee siivilleen.
Vuorilta laskeudutaan.


























Ei kommentteja:

Lähetä kommentti