Paluu

”Herää, sinä joka nukut, ja nouse kuolleista,
 niin Kristus on sinua valaiseva!” (Ef.5)

Varhainen aamu, saattohoito-osasto.

Kaksi ihmistä elämän ratakierroksen eri kohdissa, toinen takakaarteessa, toinen hamuaa jo maaliviivaa.

Haluan sanoa kuolevalle jotakin kuolematonta, mutta mieleen tulee vain jotain mikä kuulostaa tiukujen helinältä jo ennen äänihuulille ehtimistään.

Hajoava ruumis on lisääntyvässä valossa melkein läpinäkyvä.

Olen sanaton ja neuvoton, mutta pidän kädestä kiinni.

Hän avaa silmänsä ja näkee vielä hetken tätä aistien outoa unta.

Luen Herran Siunauksen.

Näen kun hän irrottaa! Vajoaa siunaukseen ja nousee kuolleista.

Ajanotto päättyy kuin painajainen.  

Seinällä kello lyö jotain, mutta ei häntä. Ei koske enää.   

Henkilön kisa on ohi.

Koi löytää itsensä Hengen tulessa.

Lähden sairaalasta, tulen perässä.

Kaiken yllä sininen syvä taivas, ääretön tila,

koin tähti.