”Rauha joka on kaikkea ymmärrystä ylempi.” (Fil.4)
Kävelen Raunistulan rautatiesiltaa. Taivas tummuu kaupungin
kattojen yllä.
Revontulia syttyy odottamatta.
Aurinkotuuli puhaltaa maan
ilmakehään. Syntyy värinää ja valoja.
Katsoja näkee sen ja haltioituu. Tulet
liikkuvat. Uusia muotoja syntyy koko ajan.
Ruumis eli sisäavaruus värisee sekin, kun jokin tuntematon
tuulee.
Pään värinä on nimetty ajatteluksi, rinnan ja pallean tunteiksi.
Nekään eivät pysy hetkeä paikallaan.
”Minä” olen yksi niistä. En ole niiden omistaja, saati
hallitsija. Yksi värähdys vain toisten joukossa.
Äkkiä ohi.
Revontulet hiipuvat taivaalle. Taivas ei liiku.
Sisäavaruuden värinät katoavat nekin kuin uni, omia
aikojaan.
Taivaan rauha ei hiivu. Syntymättömänä, häviämättömänä se
ylittää kaiken ymmärryksen ja muut värähtelyt. Se läpäisee kaiken ja tekee
kaikesta kodin.
Voidaan siis levätä
rauhassa.(TS)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti