Tulen aamulla kylpyhuoneeseen ja katson peiliin. Näen kuvan.
Onko se Jumalan kuva? Voiko Jumalan tukka olla pystyssä, silmänsä noin rähmäiset?
Pitääkö Hänen ajaa parta
ja harjata hampaat joka jumalan aamu?
Sen täytyy sittenkin olla ihmisen pojan kuva.
Ikää on tullut taas, ja vetänyt ikäviä vakoja kasvoihin,
aikajanoja, elämänviivaa. Ei saa rikkoa peiliä! Sen viasta ei ole kyse. Eivät
allit roiku oikeasti peilissä, kuvavaivan lähde on lähempänä.
Postiluukku kolahtaa ja eteisen lattialle solahtaa kasvoja
ja numeroita. Silmät kasvoissa katsovat numeroitaan. Numeroiden alla on oikea
käsitys ja oikea puolue.
(Herralle kiitos etten kuin nuo julkisuuspublikaanit tuolla
oven suussa, kiitos että minulla on kunnia olla näin nöyrä!)
Klikkaan kasvokirjan auki. En oikein tunne tilaani, mutta
päivitän sen silti. Jyrkennän profiiliani, olisiko näin hyvä. Mitä ihmisetkin
ajattelevat? Tykkääkö tästä kukaan?
Viholliskuvat ovat tärkeitä. Minäkuvani vahvistuu kun
ymmärrän etten ole tuo publikaani, homo, hetero, muslimi, ateisti, uskovainen,
super persu, vihermaahanmuuttaja. En ole muukalainen, olen meikäläinen. Edustan
sitä mikä on hyvää, totta ja oikeaa. Lassi tykkää tästä. Lassi ei tykkää
muusta. Muu on pahaa, valhetta ja väärää.
Klikkaan uutiset esiin. Maailmalla muut sähläävät
ydinreaktorien ja muiden holtittomien projektien kimpussa. Rajoilla
taistellaan, vihan malja kumotaan väärään kurkkuun.
Vai olenko se sittenkin minä? Voiko minua erottaa muista?
Muutkin näkevät vessojensa peileistä ihmisen pojan!
Älä tee itsellesi jumalankuvaa, älä siitä mikä on ylhäällä,
äläkä siitä mikä on alhaalla, ensimmäinen käsky määrää.
Älä tee itsellesi mitään kuvaa. Älä tee itsellesi minäkuvaa.
Semmoinen on vaivan lähde.
Kuva ei ole peilissä vaan minussa, pikkuisessa älykääpiön
retaleessa.
Todellisuus on kohdattava ilman kuvia ja käsityksiä, maailma
ilman maailmankuvaa. Muuten maailma ja todellisuus menevät sivu suun ja silmien.
Jumalan Poika tuli ihmisen pojaksi ja särki kuvan. Poika kuoli,
Jumalan ja ihmisen. Ristillä rikotut kasvot ja särkyneet silmät suuntautuvat
maahan, eivät enää taivaaseen. Ei peiliä, ei kuvaa.
On otettava oma ristinsä mutta se on nyt jo kevyt ja nopea kuin
kuolema.
Jos ette luovu kaikesta, voitte olla vaikka kuinka totisia
kristittyjä vaan ette Yhtä. Yksi puuttuu ja sen mukana kaikki.
Totuus tulee esiin kuvan takaa. Hauta on tyhjä, elämän
merkki. Tyhjä aukeaa täyteen. Rajat ovat poissa, puolustusvoimat ehtyneet.
Liikekannallepano on peruttu. Liike on helppoa kun sitä ei panna kannalle, ja toista
kannan alle. Silloin liike on lepoa, iloista, kuvaamatonta. Ihmisen pojan on
tehtävä se mikä pojan on tänään tehtävä.
Eipä sitten muuta.
Työnnän kengät jalkaan, nostan numerokasvot lattialta
hellävaroin jätepaperipinoon. Irvistän hyväntahtoisesti peilikuvalleni, avaan
oven ja lähden.
(Lilja-lehti)
(Lilja-lehti)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti