Rajamäen etiikka
tiistai 4. kesäkuuta 2024
Vajaat isät (TS)
Tässä ei torjuttane maallisten ”isien” muodollista, kohteliasta kunnioittamista. Keisarit saakoot yhä omansa.
Varoitus kohdistunee niihin paimeniin, jotka tekevät ”isiensä uskosta” eli omasta traditiostaan ja vajaasta ymmärryksestään kaikkia velvoittavan normin. Näitä isiä ja äitejä löytyy kaikilta ”elämänkatsomusaloilta”.
Jeesuksen ”yksi Isä” ei ole taivaallinen keisari valtaistuimellaan, yläkerran äreä isännöitsijä, joka on sieltä tuleva tuomitsemaan katutason huonosti uskovat ja käyttäytyvät asukkaat, vaan tie(toisuus), totuus ja elämä, joka Kristuksena laskeutuu talomme maanalaisiinkin, pimeimpiin kellareihin valaisemaan ne (Ef.4).
Yksikön ensimmäinen persoona, ainoa ”minä olen”, hän, joka meissä kutsuu itseään, ja vastaa saman tien.
Unen omaiset (TS)
Älä pesiydy!
Ihmisen pojalla ja tyttärellä ei ole, mihin päänsä kallistaa.
Ei ikiomaisia, lähimmätkin ovat unenomaisia, ja ”katoavat aamun tullen” (Ps.90).
Jumalan lapsella ei ole omaa elämää, perhettä, isänmaata, eikä uskontoa.
Valtakunnassa kauimmainenkin on lähimmäinen, ja itse oleminen koti ja isänmaa.
On rakkaus, joka ei etsi omaansa tai omaisiaan, vaan syleilee kaikkea. Rakkaus, joka ei vedä puoleensa, eikä työnnä pois, vaan ”täyttää kaikkeuden läsnäolollaan”, eli tekee kaikesta kodin.
Tie helvettiin (TS)
Nykyään ei tarvita suutakaan, vain sairas mieli, terveet kädet ja toimiva nettiyhteys. Helvetti on someklikkauksen päässä.
Jeesuksen mukaan sanoilla, ja jopa ajatuksilla, voi olla tappava säteily, sisäänpäin. ”Ihmisen saastuttaa se, mikä tulee suusta, sormesta ja somesta ulos.”
Ihminen puolustaa ”itseään” henkeen ja vereen, ennen kaikkea hiljaa mielessään, mutta myös julkisesti, isoin kirjaimin.
Kasvokirjaan suoltuu lauseita, joita ei tulisi mieleenkään julkaista, kun kirja on kiinni ja katse fyysisiin kasvoihin.
Tuli tukehtuu, kun nähdään, että erilainenkin toinen on sama kuin itse.
Yhteys palaa, helvetti sammuu.
Lampaiden läksyt (TS)
”Minun taakkani on kevyt ja hartioille sopiva.” (Matt.11)
Kansanhurskaus tulkitsee ristin kantamisen erilaisten vaivojen urheaksi, ehkä vähän marttyyrimäiseksikin sietämiseksi, tulevan palkinnon toivossa.
Tällainen ”risti” on raskas uskovalle itselleen ja hänen ympäristölleen. Huolta, syyllisyyttä, itsen ja toisten säätämistä, maailman kauhistelua, elämän ja kuoleman pelkoa, epämääräistä tulevaisuuden tähyilyä.
Onko uskoni oikeaa, vaellukseni hyvää? Täytänkö opilliset ja sosiaalieettiset minimivaatimukset? Vuoheksiko lopulta paljastun, vaikka lampaaksi rukouksia määkien tähtäsin?
Kristuksen risti on ei paina hartioita, eikä sydäntä. Aikoihin on eletty, ja sieltä ristillä kuoltu.
Kristuksen oppilaan läksyt on tehty.
Se on täytetty.
Se on ohi.
Halumme korkehin (TS)
”Kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor.3)
”Mutta joka liittyy Herraan, on samaa henkeä hänen kanssaan.” (1.Kor.6)Vakaumus on pikkuisen minän tarina, vaikka yrittää replikoida Isoa Kertomusta.
Uskonnollisuus on uskoa itseen ja omaan uskoon, vaikka esiintyy toisen nimissä (toista käskyä vastaan…). Samoin ateismi, humanismi (jolloin toinen on ”ihminen”) ja muut itsemäärittelyt.
Kirjain tappaa erottamalla, Henki on elämän ja yhteyden lähde.
Joka liittyy Henkeen, on Henki itsekin.
Yksi Jumala, yksi ihminen.
Peloton pohja (TS)
Täydellinen rakkaus karkottaa pelon. (1.Joh.4)
Rakkaus on elämänne kasvupohja. (Ef.3)Epätäydellinen rakkaus perustuu vajauteen, ilman jäämisen tuntoon, ja kohdistuu fantasiaan. Se edellyttää rakkautta kohteeltaan, takertuu, epäilee, pettyy, alkaa alusta, pyörii paikallaan, toistaa itseään.
Se ei ”karkota pelkoa”, vaan lisää sitä, koska vajaata rakkautta uhkaavat ulkopuoliset tekijät, vertailu ja kilpailu, menettäminen, hiipivä hiipuminen, eli se hankalan vakaa totuus, että aika lopulta syö mitä on synnyttänytkin, kaiken ja kokonaan, tähteitä jättämättä.
Se syleilee ja läpäisee kauniisti myös tämän rämän ihmiselämän, sen vinouden ja vajauden, ja laskee hellästi kaikki epätäydelliset rakkauden kasvupohjalle, joka sykkii elämää, ilman huolta ja pelkoa.
Korkeimman suu (TS)
”Minä olen lähtöisin korkeimman suusta, usvan lailla minä verhosin maan. Minä yksin kiersin ympäri taivaan kaaren, ja kuljen syvyyksien syvimmillä pohjilla.” (Sir.24)
Viisauden ja totuuden Henki on tekstin minä ja koko olemassaolon subjekti. Kuulemme kaikkeuden hengen huminan, mutta emme tiedä sen menemisistä, tulemisista ja ylipäätään aikeista mitään.
Tuo minä kiertää kaartuvan avaruuden, galaksit ja on läsnä syvyyksien syvimmillä pohjilla, molekyylien ytimessä, ja pitää kaiken koossa.
Hän puhaltui tomuun alussa ihmiseksi ja henkii yhä elämää näihin tomumajoihin.
Hän täyttää majat niiden kunnosta, rakenteen mahdollisista vioista huolimatta, kuulee
ja tuntee kupolin enkelihymnit ja kellarin susien ulvonnan.
Tuo suunnattoman suuri, ja samalla järkyttävän jokapäiväinen voima (2.Kor.4)
on asettunut näihin hatariin, tyhjiin majoihin ja pitää niitä eli meitä voimassa
siinä kuin galakseja ja molekyylejäkin.