Lähtösaarna

”Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa Emmaus-nimiseen kylään, jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut.
    Jeesus kysyi heiltä: ”Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?” He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: ”Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.”
    ”Mitä te tarkoitatte?” Jeesus kysyi. He vastasivat: ”Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä. Meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme luovuttivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin. Eikä siinä kaikki. Tänään on jo kolmas päivä siitä kun se tapahtui, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin. He kävivät varhain aamulla haudalla mutta eivät löytäneet hänen ruumistaan. Sieltä tultuaan he lisäksi kertoivat nähneensä näyn: enkeleitä, jotka sanoivat, että Jeesus elää. Muutamat meistä menivät silloin haudalle ja totesivat, että asia oli niin kuin naiset olivat sanoneet. Jeesusta he eivät nähneet.”
    Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet? Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa.” Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.
    He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: ”Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.” Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?”
    Heti paikalla he lähtivät matkaan ja palasivat Jerusalemiin. Siellä olivat koolla yksitoista opetuslasta ja muut heidän joukkoonsa kuuluvat. Nämä sanoivat: ”Herra on todella noussut kuolleista! Hän on ilmestynyt Simonille.”

Päivä on kääntymässä iltaan, aurinko laskee Juudean vuorten taakse. Kaksi hämmentynyttä miestä kulkee siis tiellä kohti Emmauksen kylää jossakin Jerusalemin lähistöllä.

He eivät ole vain kaksi satunnaista kulkijaa. He edustavat koko ihmiskuntaa.

Kulkijat olivat huomanneet että asiat elämässä eivät etene oman käsikirjoituksen mukaan.

Hämmennys, surun ja ilon, pimeyden ja valon vaihtelut ovat yleismaailmallisia. Koko ajan tapahtuu jotain outoa, kuten silmitön terrori, toisaalta myös niin paljon kaunista kuten heräävä luonto, lisääntyvä valo.

Kuljemme ajan tietä syntymästä kuolemaan, jotain tapahtui ja tapahtuu yhä, emmekä oikein edes tiedä mitä se on. ”Me olimme eläneet siinä toivossa että…”

Tuntuu kuin kelluisimme jonkin tyhjän päällä. 

Tyhjästä kulkijoiden seuraan liittyy kolmas matkamies. Hänkin on ihmiskunnan edustaja.

Hän tulee kuin jostain sivummalta. Tämä kolmas kulkija huomauttaa toisille, että ei ole hämminkiä, kaikki meni juuri niin oli kirjoitettu, eli niin kuin oli määrätty ennen aikojen alkua.

Tässä maailmassa ei varpunen putoa, hius halkea, tai edes aivastus pärskähdä ilman että niin on kirjoitettu, eli että Taivaallinen Isä tietää sen.

Kun heidän silmänsä olivat sokaistuneet, he eivät tunnistaneet häntä vaikka näkivätkin. Mikä lie outo kulkija tiellä. Itse he uumoilivat että tuo taitaa olla ainoa koko kulmakunnalla, joka ei tiedä mitä on tapahtunut.

Opetuslapset kutsuivat muukalaisen kotiinsa illalliselle.

Mies mursi leivän ja samalla lukon opetuslasten ymmärryksessä. Leivän nautittuaan heidän silmänsä aukenivat ja samassa Jeesus katosi heidän näkyvistään.

Kun heidän silmänsä – sydämen silmät siis - aukenivat, he tunnistivat Jeesuksen ja samassa hän oli poissa heidän näkyvistään.

Silloin Kristus ei ole enää kohde, ei edes vierellä kulkija, ei näkyvissä enää.

Hän ei ole joku joka kohdataan tiellä vaan Tie itse.

Hän on Tie itse. Se jota pitkin kuljetaan, ja joka kantaa. Hän on elämä niissä jotka tietä kulkevat, heidän henkensä ja hengityksensä.

Kaiken olemassa olevan tie, totuus ja elämä.

Ei aistittavissa vaan kaikkien aistien lähtökohta. 
Hän on ennen kuin on mitään muuta. Alku ja loppu.

    

Minä, sinä ja hän olemme samaa olemista. Erilaisia tietenkin, mutta samaa juurta, samalta lähteeltä. 

Samaa tulta.

Jumala on persoona, ainoa persoona mitä on. Minä olen.

Ajan tie loppuu kyllä ja hahmot katoavat sitä tietä, tuli polttaa ne pois.

Luukku kolahtaa lopussa ja uuni tekee selvää jälkeä epäselvästäkin tyypistä. Hahmo – ruumis ja siihen kytkeytyvä persoona - katoaa kuin hologrammi. Tomumajasta - tieteellisemmin molekyylikasasta - tulee savumaja, reunaton, rajaton.
Leyhyämme savukiehkuroina pitkin Vasaramäen lehmusten latvoja! Tai Skanssin tai Piispanristin, riippuu mistä päin silloin tuulee.
(Ja niin kuin me jotka olemme tehneet merkittävän osan työuraamme Pyhän Ristin kappeleissa tiedämme, joskus käy niinkin että nuo kiehkurat tekevät viehkeän U-käännöksen ja palaavat kappelin ovista ja ikkunoista sulostuttamaan odöörillään meneillään olevaa tilannetta ja muistuttamaan nekin osaltaan kaiken katoavaisuudesta, mikäli se joltakulta olisi päässyt tilaisuuden luonteesta huolimatta unohtumaan.)

Homma näyttäisi aika menetetyltä!

Mutta kaiken keskiössä eli ytimessä Elämän Tie on ikuinen, Totuus.

Luopua voimasta ja voimattomuudesta, omasta avusta ja avuttomuudesta, antaa päivän kääntyä iltaan kaikessa rauhassa.
Hommien homma on näyttää menetyltä, ja ollakin sitä. 
Hommat menehtyvät mahdottomuuteensa.

Se joka nähdään oli tullut siksi joka näkee. Hän joka näyttää olevan kadoksissa tai menetetty, on lähempänä kuin ikinä voisi kuvitella.
Tuuli joka kantaa ja kieputtaa meitä kiehkurariepuja on pneuma, henki, reunaton, rajaton.  

Kiehkurat hajoavat näkymättömiin, mutta henki ei muutu. Sinun valossasi me näemme valon.

Yli neljä kymmentä vuotta sitten lähdin itsekin Jerusalemista, en kävellen vaan ikivanhalla bussinrämällä. Bussi oli niin vanha ettei jaksanut kiivetä Juudean jyrkkiä rinteitä.

Jossain vaiheessa kuskin piti jopa pyytää matkustajia ulos koko autosta.

Tiellä tavattiin parikymppinen teologian opiskelija, aika vakavamielinen nuori mies. Jeesus oli palaamassa maan päälle lähivuosina. Sitä ennen maailma piti evankelioida. Siinä hommassa itselläni oli aika tärkeä rooli, tai joku ainakin. "Olimme eläneet siinä toivossa että..."

Välillä on vakava ilme sulanut hymyksi, välillä taas hymy hyytynyt.

Bussi on kulkenut vaihtelevissa maisemissa. Useimmiten aika tasaisissa, mutta on siinä ollut ylä- ja alamäkeäkin. On toivottu ylämäessä että kone jaksaa ja alamäessä että jarrut pitävät.

On uskottu että ollaan ohjaksissa, oltu kuin se takapenkillä nuokkuva laitapuolen kulkija joka näkee sumeissa unissaan itsensä rattimiehen roolissa.
(Laitapuolen väkeä ollaan kaikki.)
(Statistin roolissa.)

Lopulta on ymmärretty, että tuota bussia ei tarvitse työntää ylämäessä, eikä jarrujen pettämistä pelätä alamäessä.

Emme ole bussiemme kuskeja, matkustajiakin vain vähän aikaa.

Yksittäiset bussit ajelevat minne ajelevat aikansa, vaihtelevalla menestyksellä. Tie on sama, totuus ja elämä. Hänessä me elämme, liikumme, leijailemme lehmustossa ja olemme. 
Ottakaamme siis rennosti. 

(Maarian kirkko 22.4.19)