tiistai 28. syyskuuta 2021

Huomenna on pelastuksen päivä (TS)

 

”Kutsuit minua. Tässä olen.” (1 Sam. 3)

Näine hyvineni ja pahoineni, viisauksineni ja typeryyksineni, olen aina tässä, en koskaan muualla edes käymässä.
Mielessäni tosin olen lähes aina jossain muualla, kuin lumottuna vaihtamassa itseäni ja olosuhteitani parempiin. Tulevissa, paremmissa olosuhteissa on ihmisen parempi olla. Uudessa työssä, asunnossa, suhteessa, maisemassa.
Uutena ihmisenä! Uusin positiivisin mielin. Vahvassa uskossa. Terveempänä, ehjempänä, rikkaampana, viisaampana.
Asioista ja lopulta ajan vaivoistakin perille päässeenä autuaana ja ikiviisaana.
Katso huomenna on pelastuksen päivä!? Merkitse kalenteriisi!
Mutta oikeasti Jumala itse vastaa meissä omaan kutsuunsa, eikä se vastaus ole ”katsotaan jos vaikka huomenna”, vaan ”tässä olen”.
Minä olen tie ja päämäärä.



Elämän kevät (TS)

 

”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, maallinen murhe kuoleman. ” (2.Kor.7)

Maallinen murhe on ajallisuutta, sumua elämän tiellä, kietoo ihmisen itsensä ympärille, vie kadotukseen.
Ei minusta ole mihinkään… mitä ihmisetkin sanovat… mitä Jumalakin… mitä minusta oikein halutaan… meneekö koko elämäni jotenkin väärin?
Sisäinen monologi näännyttää.
Terveellinen murhe sen sijaan kestää sekunnin tai pari, ja vie kadotuksesta elämään.
Kuoleman eli menneisyyden taakka on raskas, elämän kevyt (Matt.11).
Mitä oli viisisataa miljoonaa vuotta tai viisi sekuntia sitten, on pilvenhattara tuulessa. Jokainen mennyt kokemus ja niiden kokija on ikuisessa kadotuksessa dinosaurusten kanssa.
Armo on kuin asteroidi. 
Vie menneeltä tilan ja tilaa uuden, kadottaa kadotuksen.  

Muutoksia (TS)

 ”Kaikki luotu järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jotta se, mikä ei järky, pysyisi paikallaan.” (Hepr.12)

Luonto järkkyy. Ilmasto muuttuu. 
Kadotus nielee eläin- ja kasvilajeja. 
Turvarakenteet tutisevat. Ihminen järkyttyy. Voi tulla tulva, taleban, tartunta tai joku muu vika. 
Siperia kuplii metaania, Grönlanti lainehtii kohta kellareissamme, otsoniaukko tuijottaa taivaalle kuin myrkyistä seonneen Maan laajeneva pupilli.
Ihmiskunta paisuu yli planeetan äärten ja yrittää ratkoa aiheuttamiaan ongelmia aiheuttamalla niitä lisää. (Tai sitten vain katselee telkkaria.)

Erilaisten pelastusohjelmien sokeat kapteenit ohjaavat sakeassa sumussa peräsimettömiä laivojaan, ja huutavat toistensa korviin ”oikeita” navigointiohjeita.

Mutta Hiljaisuus pysyy. Pysyy käsittämättömän lähellä, muutoksen, tuhon ja kuoleman koskemattomissa.

Ennen kaikkea ja kaiken jälkeen.  

lauantai 8. toukokuuta 2021

Tarkemmat tuntomerkit

Turistibussi oli täynnä retkeilijöitä jotka pääosin eivät tunteneet toisiaan. Pysähdyttiin tauolle tienvarsikahvilaan. 
Eräs yksin matkustava nainen halusi vaihtaa uudet vaatteet, vähän meikatakin, ja palasi sitten bussiin joka jatkoi matkaa. 
Hetken päästä toinen matkustaja huomasi että kanssamatkustaja puuttui, oli jäänyt varmaan äskeiseen kahvilaan. Käännyttiin etsimään mutta kadonnutta ei löytynyt. Huolestuttiin. Hajaannuttiin etsimään lähimaastosta. Ei tulosta. 
Ilta alkoi hämärtyä. Hälytettiin viranomaiset, helikopterikin tuli lämpökameroineen.

Tarkempia tuntomerkkejä penättin kanssaturisteilta, ja niitä pyrittiin antamaan. 
Lopulta tuo vaatteita vaihtanut nainen - joka oli koko ajan ollut mukana etsintätoimissa ja -tiimissä yhtä huolissaan kuin kaikki muutkin - tajusi olevansa se etsitty. 
Etsintäkamerat ja -valot voitiin sammuttaa. 
Tehtävä oli suoritettu, tai jotain.  


(Tiettävästi tositarina, tapahtumapaikkana Norja tai Ruotsi, told by Sam Harris in his Waking up -podcast)  

torstai 6. toukokuuta 2021

Mindfulnessia savannilla

Nykyihmiselle tulee hankala olo kun sanotaan että elämä on nyt, älä huolehdi huomisesta, tai muistele menneitä. 
Ei ihme sillä sukupuumme alaosan muodostavat ne jotka todella huolehtivat!

Ne esi-isäkandidaatit jotka elivät hetkessä, putosivat apinanleipäpuun oksalta ja jatkosta väkivaltaisesti.
Se joka jäi ryhmästä tarkkailemaan hengitystään, ihailemaan auringonlaskua tai savannin kukkien huumaavaa tuoksua, ja ihmettelemään paikallaan kuinka ihanan sulavasti ja leveästi hymyillen tuo iso kissa lähestyy... 




 

Antaa olla (TS, Päivän sana)

 

”Taivaan alla kaikella on määrätty aikansa. Se mitä Jumala tekee pysyy ikuisesti.” (Saarn.3)

Syntyä ja kuolla, purkaa ja rakentaa, olla hyvin tärkeä ja ihan turha, lähes jumalolento ja läjä satunnaisia soluja. 
Syleillä ja olla ilman, ottaa ja antaa, syödä ja ulostaa, saavuttaa ja menettää, tuhota ja luoda, nauraa ja itkeä, istuttaa ja kitkeä, olla sitkeä ja antaa periksi.

Yrittää pitää kiinni, hallita, ymmärtää ja huomata se mahdottomaksi.

Antaa tulla mitä tulee, olla mitä on.   

Antaa ajan korjata satonsa ja ikuisen korjata sadonkorjuussa aikaansaadut haavat ja pyyhkiä kyynelet.
Tietämättä mistään mitään olla se joka ylittää ja alittaa kaiken ymmärryksen ja tiedon.


perjantai 30. huhtikuuta 2021

Nooa (Päivän sana, TS)

 ”Nooa eli kaikkiaan 950 vuotta ja sitten hän kuoli.” (1.Moos.11)

Ukko Nooa oli paitsi kunnon mies, myös todellinen milleniaali. Kun hän ajan saunasta lopulta lähtiessään otti laukun naulasta, löylytystä oli kestänyt lähes tuhat vuotta! Monet jännittävät sattumukset oli koettu elon lauteilla.
Kylmin suihku oli tullut niskaan elämän ehtoopuolella, 350 vuotta ennen kuolemaa: vedenpaisumus ja melkein kaiken maanpäällisen elämän tuho!
Globaali vesivahinko paitsi ettei vahinko ollenkaan. Ihmisten vihan sytyttämä Jumalan raivo aiheutti ilmastonmuutoksen joka peitti sadeveteen koko maailman.  
Nooa joutui aloittamaan elämän alusta. Eikä vain omaansa vaan koko maailman!
Uskoa kysyttiin ukolta!
Liikkuva elämän arkki on ankkuroitava liikkumattomaan.
Arvaamattomat aallot huuhtovat tämän maailmanajan rantoja - viha pyyhkii lihaa kuin likaa, mutta alhaalla on koskematonta.
Pinnan alla Olen.

Metuselah (Päivän sana, TS)

 ”Metuselah eli kaikkiaan 969 vuotta ja kuoli sitten.” (1.Moos.5)

Metu kiskaisi pojanpoikaansa Nooaakin pidemmän elinkaaren. Jos alastulokohta olisi nyt tässä, ulos- ja ylösveto olisi ollut jo vuonna 1050 jkr. Siinä ajassa toimelias ihminen ehtii jo moneen!
Turussa Metuselah olisi alkuvaiheessa voinut nähdä Koroisten asutuksen nousun ja tuhon, lopussa funikulaarin nousun (jos…) ja toriparkin melkoisen laskun. Sekä monta muuta toiveikasta ryhtymystä ja niiden raukeamista vuosisatojen mittaan.
Hän kuoli sitten lopulta, inhimillisesti katsoenkaan ei liian varhain.  
Uuden ihmisen kaari oli aika lyhyt, mutta riitti tappioon ja voittoon. Keihäs rikkoi kyljen ja vuodatti maailmanajan kuiviin. Uusi elämä ei tunne aikaa.
Ajattomassa ei ole aikomuksia tai aikaan saannoksia. Ikuinen ei tapahdu, vaan on.
Maailmassa (aikatilassa) kaari voi olla tosi pitkä tai ihan lyhyt. Kenttä on sama, sektoriton Valtakunta.  

Nooan jälkeläiset (Päivän sana, TS)

 ”Lisääntykää ja täyttäkää maa.” (1.Moos.9)

Nooan jälkeläiset ovat nyttemmin täyttäneet annetun tehtävän ja maan – turhankin huolellisesti.
Se on täytetty ääriä myöten!
Ihmissukua on jo niin paljon että taannoiset matkakumppanit arkissa alkavat putoilla laidan yli.
Ei mahdu enää! Ilmastointi pettää. Pallo palaa ja sulaa. Hikeä pukkaa ja hiilidioksidia. Joka paikka on kääritty muoviin kuin poismuuttoa varten.
”Se on täytetty” ristillä viittaa sekin tarinan loppumiseen. Maailmanaika päättyi. Arkki törmäsi pääkallovuoreen. Vesi alkoi laskeutua, valo loistaa kirkkaammin.
Hänen joka kastaa tulella ja Hengellä tulee lisääntyä, minun vähetä, sanoo Johannes joka kastoi vedellä.
Ulos arkista, rauhan kyyhky!
Anna palaa!
Tulta!
Vähene! Lennä! Älä palaa! Kevene taivaalle! Katoa!
Vähentykää ja täyttäkää maa tulen ja rauhan hengellä!

Koira (Päivän sana, TS)

 ”Aika on täyttynyt. Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mark.1)

Itseään etsivä koira saa vainun hännästä, kiinnostuu ja yrittää lähestyä, mutta häntä pakenee häntä. Vaikka kuinka kovaa juoksisi, ei tulosta! Koira uupuu. Häntä pakenee, hätä jää. Itseä ei löydy, eikä omaa paikkaa. 
Ihmisellä on syntymävainu Valtakunnasta, kaipuu kotiin. Erilaiset ajan kohteet näyttäisivät heijastavan sitä, mutta tavoittelu tuottaa tyhjää.
Ihminen pyörii ajan ympyrää, ja uupuu.
Ympyrä täyttyy. Valtakunta on sekä keskipiste, kehä, että kaikki siinä välissä. Ja kaikki kehän ulkopuolella… 

Tavoittelun liike on ainoa mikä ”erottaa” koiran hännästään.
Koira pysähtyy, kääntää päänsä taakse ja huomaa että turhaa oli koko hölkkä. Yhtä eläintä tässä ollaan, pää, häntä ja muu siinä välissä! Se käy pitkäkseen maahan kaikessa rauhassa.

Ihminen kuulee hyvän sanoman, kääntyy takaisin kotiin, ja rauhoittuu. Ympyrä sulkeutuu. Kehällä ei juosta enää. Kangastus katoaa.
Nuoli näyttää olemassaolon keskipisteeseen. Olet nyt tässä.

  

Elon maski (Päivän sana, TS)

 ”Jumala, kiitän että en ole niin nuo toiset, huonommat.” (Luuk.18)'

Sisäinen fariseus on aina sydäntämme lähellä.
En halunnut ensin maskia, sen käyttäjät näyttivät esivallan ja salaisen poliisin kätyreiltä. Sitten aloin käyttää, ja katso: maskittomat alkoivat heti näyttää anarkistiterroristeilta, pommit viritettyinä ylähengitysteissään.

Fariseus tekee itsestään mittarin. Minun käyttäytymiseni, arvoni ja ajatukseni, tietoni, uskoni, elämäntapani. Minun käsitykseni siitä miten asioiden tulee asettua ja olla.

Virussuojus on kai syytä pitää, mutta minämaski riisua. 
Toisten tarinoihin ei auta puuttua. 
Se joka tietää mikä on toiselle parasta, on vaarallinen. 
Emme tiedä toisesta yhtään mitään, mutta olemme yhtä. 
Tarinamme ovat eri sivuilla, mutta sisältyvät samaan surrealistiseen taideteokseen, elämän kirjaan.

Sateenkaari (Päivän sana, TS)

 ”Minä asetan kaareni pilviin, jotta muistaisin.” (1.Moos.9)

Jumala samaistuu ihmisen heikkouteen, hapertuvaan muistiinkin.
Jumalan kaari, sateenkaari kuin jääkaappitarra.
Muista tämä! Älä hukuta tätä!
Jumala näkee värit, muistaa itsensä ja lupauksensa.
Sateenkaaren kauneus on katsojan, Jumalan ja ihmisen, silmissä.
Ihmisten elinkaaret ovat pitkiä tai lyhyitä, Valtakunta aluton, loputon.
Vain aluton on Valtakunnasta. Syntynyt kuolee.
Valo kohtaa vesipisaran ja taittuu spektriin.
Syntynyt on kuin hologrammi, näkyvissä värikkäästi hetken.
Kaari katoaa kuin muisti.
Minä olen kaikki värit, alun perin ja lopultakin väritön.
Minä olen maailman valo.
Te olette maailman valo.
Te olette minä.

Raivo, rakkaus ja orava (Päivän sana, TS)

 "Kuka on sateen isä? Kenen kohdusta syntyy jää?" (Job 38)

Kuka loi maailman, kuka käärii sen rullalle kun aika on täynnä?
Kuka nostaa päivän, laskee päivän?
Kuka keksi rakkauden? Kuka raivon?
Kuka sytytti muinaiset valot?
Kuka järisee maan, tuhoaa ja suojelee elämää sen pinnalla?
Kuka purkaa tulivuoren?
Kuka paistaa auringon?
Kuka kukki kukat, kuka ne kuihdutti?
Kuka sammutti valot?
Kuka synnytti oravan Puolanpuistossa ja ajoi sen litteäksi Brahenkadulla?
Kuka virtaa Auran Airistolle ja nousee siellä ylös?
Kuka räjäyttää ruskan ja tuskan värit? Kenen silmille?
Kenen voima läpäisee kaiken?
Ken aasilla ratsastaa? Kenellä aasi kulkee?
Kenen sydän sykki Golgatalla, puhkesi verikukkaan
ja kuihdutti kuoleman?

Vakaa vanha (Päivän sana, TS)

 ”Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty.” (Saarn.1)

Olin joskus pienenä Liedossa joella onkimassa ja hämmennyin.
Tuuli lounaasta ja laineet kävivät kohti Oripäätä, vaikka koulussa oli opetettu että merta päin on joen mieli. Eikö Aura tottele opetusta? Kuohuuko Nautelakin nyt sääntöjenvastaisesti ylämäkeen?! Köpöttelevätkö Halisten ukot kohta matkalla pohjoiseen?

Ei sentään, se oli pintailmiö vain. Joen eli elämän suunta on vakaa, lähteiltä mereen. Siinä välissä tapahtuu kaikenlaista hämmentävää. Joki näyttää virtaavan outoon suuntaan. Tulee vääriä tulkintoja.

Mutta Valtakunnan suunnattomuudessa suunta on Yksi.
Kompassin viisari pyörii paikallaan, sillä omaa akseliaan on paha osoittaa.
Yksittäiset joet laskevat vääjäämättä mereen, kukin omaa tahtiaan. 
Meri ei täyty, koska on pohjaton.

Pelkkä korva (TS)

 

”Jolla on korvat, se kuulkoon.” (Matt.13)

Se kuulkoon toista ihmistä pelkkänä korvana ja mieli tyhjänä, ilman omia hyviäkään tarpeita, kuten halua auttaa, pelastaa, korjata, nostaa. Ilman halua olla auttaja, hyväntekijä, se jolla menee - ja joka tietää - paremmin.
Rakkaus ei etsi omaa etuaan.
Rakkaus on enimmäkseen hiljaa.

Todellisuutta, toisen tai itsen, ei ole tarpeen ”hyväksyä”. Mikä minä olen hyväksymään kenenkään – edes itseni - todellisuutta!!
Se on mikä on. Jumala on sen nähnyt ja hyväksynyt jo ennen aikojen alkua, ihmisellä tekee tiukempaa… 

Ja tuli triljoonannen päivän ilta, jonka jälkeen ei tullut enää aamua. Jumala katsoi mitä kaikkea oli ollut, ja huomasi että niin oli hyvä.   


Ketut (Päivän sana, TS)

 "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." (Matt.8)

Ihmisen Poika ei pesi.
Hän ei asu luolassa eikä missään muuallakaan. Seuraajilleenkaan ei luvata parempaa asuntotilannetta, ei pysyvää paikkaa.
Ei hallittua elämää, ei uskottavaa elämäntarinan käsikirjoitusta. 
Ei nimeä, vakaumuksia, kansalaisuutta, uskontoa. 
Ihmisen Poika on lihaksi tullut sana. Kirjaimien, lauseiden, tekstien takana, edessä.
Luolalla on kyllä puolensa. Se on ehkä tunkkainen ja haisee, mutta antaa suojan. Voi seistä siellä perällä ja äristä uhkaajille. Puolustautua, käpertyä.
Mutta suoja on näennäinen ja väliaikainen. Luola voi sortua, pään verisuoni katketa, kieli unohtua.
Poika suljettiin luolaan kuoltuaan, mutta hän ei pysynyt siellä. Hän jätti paikan ja ajan pimeän, haisevan tunkkaisuuden.
Toi ihmiset luolistaan häikäisevään vapauteen ja valoon.

Multakaupunki (Päivän sana, TS)

 

”Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre.” (Matt.13)

Taivas pellossa! Multakaupunki!
Missä taivas on? Yllä maan, päällä pilvien usvain? 
Horisontissa, missä ruskea loppuu ja sininen alkaa? Sinnekö tästä pitää vaeltaa...

Miten päästään perille luo välkkyväin taivasten rantain? 
Kuinka horisonttia lähestytään?
Yritetäänkö ehtiä sinne äkkiä kuin salama, vai lähestytäänkö hiipien ja vaanien kuin kissa hiirtä?
Missä silloin ollaan kun sinne on tultu?

Vai putosiko taivas peltoon kun risti lyötiin maan pinnasta läpi? 
Putoava taivasko kallisti maasta kasvavalla orjantappuralla kruunatun pään ja taittoi niskan?
Enää ei naulita tikkuakaan ristiin - kaikki on täytetty ja tässä.

Vaellammeko unissamme ulos taivaasta jonka sisällä jo olemme? 
Astelemmeko läsnä olevan aarteen yli kirkkaamman kruunun toivossa?

Maasta sinä olet tullut ja maata olet.
Mato, matkamies maan alla, saa kruunun kruunusta luopumalla!

Musta tuulee (Päivän sana, TS)

 ”Pimeys on sinulle kuin kirkas valo.” (Ps.139)

Talvella kävi aika ärhäkkä puhuri tässä tomumajassa. Se tuli mielellään mieleeni aamuyöllä, musta tuuli. 
Kaamos, rajoitukset ja toimettomuus olivat apunaan. 
Se toi tuullessaan esiin monta majan rakenteisiin ja pölyiseen historiaan liittyvää syytettä ja puutetta, uhkasi puhkua kumoon koko hataran hökkelin kuin Iso Pahis siinä toisessa tarinassa possujen mökin, kyseenalaisti elämän mielen ja valon. 
Edessä himmeä menneisyys!

Teki mieli paeta, sytyttää jokin audiovisuaalinen keinovalo tupaan, mutta sitten: pysy siinä! Kuuntele! Ole hiljaa! Pimeys on vain Jumalan eli valon varjo, yksin voimaton, omavaloton, hädin tuskin olemassa. Paha tuuli on mielen liikettä, puhkuu menneestä tulevaan.

Liikkeen keskiössä on mielettömän kirkas valo!

Isien luona (Päivän sana, TS)

 ”Aikansa eläneenä hän meni lepoon isiensä luo.” (1.Kun.14)

Vanhuus muistuttaa ihmisen elinkaaren varhaisempia vaiheita siten että sekin menee ohi.
Se poikkeaa muista siinä, että sitä ei jäädä kaipaamaan. Jos kultainen nuoruus ei jääkään unholaan, kultainen vanhuus jää!
Muistelutaipuvainen ja -kykyinen taho kun on juuri se joka saa rauhan ajan jatkumolta eli katoaa kuin maahan putoava jyvä.
”Isien luona” ei muistella menneitä. Kumpujen kätköstä mullasta maan ”ikuiset isät” eivät katsele poikiaan, että kuinka nuo siellä ajassa pärjäävät, onko kaiku askelten sama vai eri.
Ikuisuus ei ole mitään ”jälleen!” eli vanhan toistoa. Ajatus kakoo ja katkoo tässä kohdin. Maailmallinen mieli toivoo jatkuvuutta – aikatilahorisontin taa yltävää loputonta jatkoaikaa - koska elää vain ajassa.
Kuitenkin vain menneen ja tulevan päättyminen antaa levon ja keveyden.