”Hengen hedelmä on ilo.” (Gal.5)
Jeesus ei tainnut paljon naureskella. Evankeliumeista
välittyy kuva totisesta saarnamiehestä, joka osasi kyllä kirota (ainakin
puita), itkeä ja suuttua, toisaalta parantaa, rakastaa ja olla hellä. Mutta
nauru ei Juudeassa juuri raikunut.
Ehkä Jumalan silmin katsottuna ihmisen elämä ei paljon
naurata. Ehkä oman elämän- ja kuolemantehtävän luonne hyydytti hymyn. Via
Dolorosan varrelta puuttunee tilannekomiikka. Jos on upottanut koko maailman
kaikkien aikojen synnit ruumiiseensa, ainakaan huonot vitsit eivät enää uppoa.
Ajan tie, historia, on tuskien taival. Vitsit ovat täällä
vähissä ja ne vähätkin väkinäisiä.
Tie päättyy Golgatalle, Jeesuksen myötä kaikkien ihmisen
poikien ja tytärten tie. Viat loppuvat ja dolorosat. Kerronta päättyy.
Ilon lähde aukeaa tuossa loppumisessa, surut seisauttava
veren hedelmä kypsyy.
Se ei johdu mistään, ilo. Se ei ole osa kertomusta tai
järjestystä, pikemmin ajattomuuden anarkiaa.
”Olen iloinen koska…” sisältää lupauksen tuskasta, kun
”koska” on ohi.
Tämä hedelmä on toisenlainen. Perusteettomasti iloinen.
Ihmeellinen, ikuinen.
(TS)
(TS)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti