Esiveljet (TS)

 

”Herra katsoi Abelia suopeasti, mutta ei Kainia, jonka katse tästä synkistyi.” (1.Moos.4)

Abelilla menee paremmin. Hän pärjää, hänet huomataan. Hän saa tunnustusta ylimmältäkin taholta.

Kainia uhreineen ei huomaa pirukaan, tuo ”kavalin Herran luomista eläimistä”.

Mies uhriutuu itse, vertaileva katseensa mustuu ja painuu maahan murhe- ja murhamielin.

Abelilta ei jäänyt jälkeläisiä, mutta Kainilta jäi: ihmiskunta.

Hänen merkeissään täällä yhä harhaillaan, varmoina omasta ylemmyydestä, alemmuudesta tai keskinkertaisuudesta. Vertailu on perisynnin oire, samoin sitä seuraava toisten ja itsen painaminen tai palvominen.

Katso ihmistä! sanoi Pilatus Jeesuksesta. Jumalan poika! sanoi sadanpäämies ja moni muu.

Vertailu loppuu kun kahdesta tulee yksi.

Silloin Valtakunta on jakamaton, eikä jakamaton riitaudu.

Katse kohoaa ja kirkastuu.

Pohjantähden alla (TS)

 

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä… Mikä on ihmislapsi! Lähes kaltaisesi olento…” (Ps.8)

On katseltu taivasta sukupolvet tutisten, siitä lähtien kun ensimmäinen lajitoveri lankesi syntiin, eli tajusi olevansa erossa näkemästään, poissa kotoa ja turvattomana kuin yksinäinen avaruuskävelijä, tyhjyys ympärillään ja sisällään.

On vaellettu täälläkin, Pohjantähden alla, tomuna tuulessa, Jumalan ja monen muunkin tahon pelossa. Kumarrettu taivaallista olentoa, Valvovaa Silmää joka näkee ihmislapsen sydämen eikä ole useinkaan tyytyväinen näkemäänsä.

Kuultu sitten sanoma Jumalasta joka tyhjeni tuolta tähän, ja paransi sokeat silmät, teki katsojasta, katseesta ja katseen kohteesta Yhden.

On hämmästytty, kuinka lähellä kaikki tämä lopulta on!  

Huomattu samalla kuinka vähän pelkoon on aihetta, jos yhtään.

Huomenna on pelastuksen päivä (TS)

 

”Kutsuit minua. Tässä olen.” (1 Sam. 3)

Näine hyvineni ja pahoineni, viisauksineni ja typeryyksineni, olen aina tässä, en koskaan muualla edes käymässä.

Mielessäni tosin olen lähes aina jossain muualla, kuin lumottuna vaihtamassa itseäni ja olosuhteitani parempiin. Tulevissa, paremmissa olosuhteissa on ihmisen parempi olla. Uudessa työssä, asunnossa, suhteessa, maisemassa.

Uutena ihmisenä! Uusin positiivisin mielin. Vahvassa uskossa. Terveempänä, ehjempänä, rikkaampana, viisaampana.

Asioista ja lopulta ajan vaivoistakin perille päässeenä autuaana ja ikiviisaana.

Katso huomenna on pelastuksen päivä!? Merkitse kalenteriisi!

Mutta oikeasti Jumala itse vastaa meissä omaan kutsuunsa, eikä se vastaus ole ”katsotaan jos vaikka huomenna”, vaan ”tässä olen”.

Minä olen tie ja päämäärä.

Elämän kevät (TS)

 

”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, maallinen murhe kuoleman. ” (2.Kor.7)

Maallinen murhe on ajallisuutta, sumua elämän tiellä, kietoo ihmisen itsensä ympärille, vie kadotukseen.

Ei minusta ole mihinkään… mitä ihmisetkin sanovat… mitä Jumalakin… mitä minusta oikein halutaan… meneekö koko elämäni jotenkin väärin?

Sisäinen monologi näännyttää.

Terveellinen murhe sen sijaan kestää sekunnin tai pari, ja vie kadotuksesta elämään.

Kuoleman eli menneisyyden taakka on raskas, elämän kevyt (Matt.11).

Mitä oli viisisataa miljoonaa vuotta tai viisi sekuntia sitten, on pilvenhattara tuulessa. Jokainen mennyt kokemus ja niiden kokija on ikuisessa kadotuksessa dinosaurusten kanssa.

Armo on kuin asteroidi. 

Vie menneeltä tilan ja tilaa uuden, kadottaa kadotuksen.  

Muutoksia (TS)

 ”Kaikki luotu järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jotta se, mikä ei järky, pysyisi paikallaan.” (Hepr.12)

Luonto järkkyy. Ilmasto muuttuu. 

Kadotus nielee eläin- ja kasvilajeja. 

Turvarakenteet tutisevat. Ihminen järkyttyy. Voi tulla tulva, taleban, tartunta tai joku muu vika. 

Siperia kuplii metaania, Grönlanti lainehtii kohta kellareissamme, otsoniaukko tuijottaa taivaalle kuin myrkyistä seonneen Maan laajeneva pupilli.

Ihmiskunta paisuu yli planeetan äärten ja yrittää ratkoa aiheuttamiaan ongelmia aiheuttamalla niitä lisää. (Tai sitten vain katselee telkkaria.)

Erilaisten pelastusohjelmien sokeat kapteenit ohjaavat sakeassa sumussa peräsimettömiä laivojaan, ja huutavat toistensa korviin ”oikeita” navigointiohjeita.

Mutta Hiljaisuus pysyy. Pysyy käsittämättömän lähellä, muutoksen, tuhon ja kuoleman koskemattomissa.

Ennen kaikkea ja kaiken jälkeen.  

Mindfulnessia savannilla

Nykyihmiselle tulee hankala olo kun sanotaan että elämä on nyt, älä huolehdi huomisesta, tai muistele menneitä. 

Ei ihme sillä sukupuumme alaosan muodostavat ne jotka todella huolehtivat!

Ne esi-isäkandidaatit jotka elivät hetkessä, putosivat apinanleipäpuun oksalta ja jatkosta väkivaltaisesti.

Se joka jäi ryhmästä tarkkailemaan hengitystään, ihailemaan auringonlaskua tai savannin kukkien huumaavaa tuoksua, ja ihmettelemään paikallaan kuinka ihanan sulavasti ja leveästi hymyillen tuo iso kissa lähestyy... 

 

Antaa olla (TS, Päivän sana)

 

”Taivaan alla kaikella on määrätty aikansa. Se mitä Jumala tekee pysyy ikuisesti.” (Saarn.3)

Syntyä ja kuolla, purkaa ja rakentaa, olla hyvin tärkeä ja ihan turha, lähes jumalolento ja läjä satunnaisia soluja. 

Syleillä ja olla ilman, ottaa ja antaa, syödä ja ulostaa, saavuttaa ja menettää, tuhota ja luoda, nauraa ja itkeä, istuttaa ja kitkeä, olla sitkeä ja antaa periksi.

Yrittää pitää kiinni, hallita, ymmärtää ja huomata se mahdottomaksi.

Antaa tulla mitä tulee, olla mitä on.   

Antaa ajan korjata satonsa ja ikuisen korjata sadonkorjuussa aikaansaadut haavat ja pyyhkiä kyynelet.

Tietämättä mistään mitään olla se joka ylittää ja alittaa kaiken ymmärryksen ja tiedon.