torstai 25. lokakuuta 2012

Jeftan uusi hanke eli shibbolet





Olen etsinyt salasanaa
joka avaisi tiedostot
ja pelastaisi hengen
kuin Gileadin ässä,
mutta löydän vain kiviä jotka
parkuvat virran partaalla,
kivien päältä lunta,
lumesta avainlapsen,
ja se lapsi on kieltä vailla,
pelkät hampaat ja leukaluut
imevät peukaloa
ja tietävät sen sanan.

(Helena Sinervo: Shibbolet)




 Hämeenkadulla on nopea ja edullinen parturi, jostakin päin Lähi-Itää lähtenyt. Gileadin mies kuka ties.
 Astun sisään ja istun tuolille.
-Vähän, paljon? mies kysyy.
-Vähän, siistitään vain, minä vastaan.
-Okei, mies tarttuu puimuriin ja kultaviljaa alkaa pudota lattialle.
 Jäljelle jää vain vähän, tukkalaite jossa ei ole sen enempää tukkaa kuin laitettakaan.


Minä halusin että otetaan vain vähän, parturi taas jättää vain vähän. 
Katselen haikeasti lattialle, peiliin pelokkaasti. Tehty mikä tehty. 
Lattiahiuksia ei saa enää kasvuhommiin takaisin. 
Tukattomin mutta pystypäin poistun Gileadin luota. 
Ensimmäisen nurkan takana yritän pöyhiä sänkeä.
-Kävit sitten parturissa, toverit vinoilevat. Vanha äitinikin pystyy vain vaivoin pidättämään naurunsa.





Jeftan johtamat Gileadin suvun miehet ajautuivat sotaan efraimilaisten kanssa.
Verilöyly on jäänyt historiaan. Ei siksi että sellainen löyly noilla seuduin olisi kovin tavaton ilmiö, vaan erikoisen tunnussanaepisodin takia.

Jeftan joukkue löi pikkuserkkunsa nopeasti pakoon. Ja valtasi Jordanin kahlaamopaikat, tarkoitus oli estää serkkujen pääsy virran yli, ilmeisesti kotiinsa.

Ulkonäöltä joukkoja ei osannut erottaa. Siksi keksittiin pyytää yli aikojia sanomaan "shibbolet".
Joka ei osannut gileadilaisten tapaan sanoa hoota ässän ja iin väliin vaan sopersi efraimi- ja lietolaisittain "sibbolet", kuoli.

42000 kuoli, Hyvinkään verran. 
Hoo niinkuin Hyvinkää. Kaikille ei käynyt hyvin. 


Paljon putosi tähkäpäitä. Paljon enemmän kuin päät itse olisivat toivoneet. 
Elämä on usein pienestä kiinni. Joskus pienestä hoostakin; hoolla on väliä. 

 



Shibbolet, elämän ja kuoleman kuiskaus. 

Sen merkitys on moninainen ja voi tarkoittaa jokea, virtaa, vehnän tähkää, oliivipuun oksaa, jne. Se merkitsee myös kirvestä, halkaisijaa, erottajaa.


Sinervon runossa salasanan tuntee vain kieletön mieletön. 
Lapsi avaa tiedostot ja tyhjentää ne. 
Tieto on sisällä, puhumatta. 

Joki virtaa, kivet parkuvat, niillä on lunta ja lapsi, avain. 

Virta vierii vieressä, verinen. 


Mutta lapsella on avain yli.






Paul Celanilla on myös kaksi runoa, joissa shibbolet esiintyy.
Löysin ne Immo Pekkarisen tutkielmasta (Synteesi-lehti 1/1998 ja netti tietenkin), jossa hän käsittelee tapaa, jolla Jacques Derrida käsittelee näitä Celanin runoja.

Tutkielmassa sanotaan hauskasti, että hyvä runo "jättää kylmäksi" lukijansa, sillä se elää tätä (ja kirjoittajaansa) kauemmin.

"Runon teho siis perustuu sen kätkemään, salaiseen merkitykseen. Runo ei tällöin ole merkitysten kommunikoija vaan läpinäkymätön kalvo, jolle lukija voi heijastaa kuvitelmiaan."



Raamatun avonaisimpia eli ajattomimpia tekstejäkin on tulkittu eri  aikoina niin erilaisin tavoin, että joskus ihmettelee, onko kyseessä sama tekstikään. 
Esim. Ilmestyskirjassa on nähty eri  aikoina kulloisenkin ajan merkit, aina yhtä hyvin perustellusti. 

Samoin "shibboletissa". 
Jos ymmärsin oikein, Derrida tulkitsee Celanin "shibboletin" ja sen parin "no pasarán" (suunnilleen "pääsy kielletty") lähinnä sosiopoliittisesti, runoilija kun eli juutalaisena natsien lähes jyräämässä Euroopassa. Jyvät oli erotettava ja erotettiinkin akanoista.  

Voi tässä nähdä muutakin, läpinäkymättömällä kalvolla, kuin kuvajaisena. 



Yhdessä ristikkojen takana
isoiksi itkettyjen kivieni kanssa

he raahasivat minut
torin keskelle,
sinne,
missä lehahtaa auki lippu, jolle
en vannonnut mitään valaa.
Huilu,
yön kaksoishuilu:
muista tumma
kaksospuna
Wienissä ja Madridissa.


Aseta lippusi puolitankoon,
muisto.
Puolitankoon
nyt ja iankaikkisesti.

Sydän:
täälläkin paljasta itsesi,
täällä, torin keskellä.
Huuda se ilmoille, Shibbolet,
kotiseudun vierauteen:
helmikuu. No pasarán.

Yksisarvinen:
tunnet kivet,
tunnet vedet,
tule,
vien sinut pois
Estremaduran
äänien luo.
 

(Shibbolet)


Kotiseutu on vieras. Sinne ei ole pääsyä enempää kuin efraimilaisilla joen yli ilman hoota. 
No pasarán. 
Mutta sydän puhuu, torillakin, huutaa ja paljastaa itsensä.
Vierauden keskellä vie pois. 


Toinen runo, Yhdessä, alkaa:

Kolmastoista helmikuuta. Sydänsuussa
herännyt Shibbolet. Sinun kanssasi,
Peuple
de Paris. No pasarán

...


"Sydänsuu" se vasta veitikka on sanaksi. 

Raamatussa on kohtia jotka tuovat esiin suun ja sydämen yhteyden. 
Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Suu paljastaa sydämen tilan. 
Se mikä tulee ulos, saastuttaa, ei se mikä menee sisään.

Ulos tuleva sana eli ilmiö on erotettava lähteestään shibbolet-kirveellä, halkaisijalla, erottajalla. 
On erottava siitä mikä on tullut ulos, kaikista kuvitelmista, varsinkin itsestään.
Ilmiöitä ei pidä mennä huitomaan kirveitse, ei erottamaan ihmisiä toisistaan tai Jumalasta millään metodilla, ei luontoa toisesta luonnosta, ei ässävikaista oikeinlausujasta, vain samaistumisen siteet niihin on katkottava.   

Vainiot ovat vaalenneet valmiiksi, tähkäpäät odottavat puimuria. Mutta missä ovat työn tekijät?

Sisällä on autio maa, puhdas. Kenelläkään ei ole pääsyä sinne. No pasarán.
Ei ilman luopumista kaikesta.
Vähän on paljon tässä, ei-mikään kaikki.
Vähän otetaan, vähän jätetään. Kaikki otetaan, kaikki jätetään.  

Jos tahdot kuulla Jumalan Sanan, sinun on luovuttava aivan kaikesta, Eckhart sanoo.
Siinä Sanassa kuuleva ja kuulluksi tuleva ovat sama, sydänsuussa herännyt Shibbolet.
Hiljaisempi kuin kuiskaus, sydänsana. Hiljaisempi kuin hiljaisuus. 


tule,
vien sinut pois












torstai 18. lokakuuta 2012

Jeftan hanke












Tuomiokirkossa esitettiin Händelin oratorio Jefta. Esitys oli tosi hieno ja tosi pitkä, yli kolme tuntia. Alussa valo tuli kirkon ikkunoista sisään, lopussa sisältä ulos.

Säveltäjälle kävi vähän samoin. Silmäsairaus vei näön kesken työn, vieläpä kesken tämän kohtalon ironiaa soivan kuoro-osuuden valmistelun:

"How dark, O Lord, are thy decrees,
All hid from mortal sight!
All our joys to sorrow turning.
And our triumphs into mourning,
As the night succeeds the day.
No certain bliss,
No solid peace,
We mortals know,
On earth below."

Chorus päättyy jykevästi, ja tarjoilee minusta koko oratorion ja sen perustana olevan kertomuksen kulminaation ja kultajyvän:

"Yet on this maxim (we) still obey:
Whatever is, is right."

Händeliltä sammui ulkoinen valo, mutta sisäinen riitti saattamaan loppuun aloitetun työn.



Kuten kaikilla meillä, oratorion nimihenkilöllä Jeftallakin oli nielemistä tuon Whatever is right -maksiimin kanssa. Hän joutui monesti tilanteisiin joissa heräsi kysymys, onko tämä nyt oikein minkään kohtuuden puitteissa.
Onko kaikki hyvin, näin kun kaikki on, vai onko jotain mitä voisi vähän säätää paremmaksi.



Jefta oli tuomari, heimopäällikkö. Hänen isänsä oli Gilead, äiti nimetön prostituoitu.
Gileadilla oli myös laillisen vaimonsa kanssa poikia. Nämä ajoivat porton pojan pois, muille maille. "Siellä hänen ympärilleen kokoontui joutilaita miehiä, jotka seurasivat häntä hänen retkillään." (Tuom.11:3)
Ilmaisu antaa ymmärtää vaikkei suoraan sanokaan, että "retket" suuntautuivat jonnekin yhteiskunnallisen laillisuuden rajaseuduille.

Mutta Herran mieleen mies oli silti.
Jefta valitaan odotusten vastaisesti johtamaan israelilaisten vapauttamista ammonilaisten sortajien ikeestä.
Odotusten vastaisesti viimeksi mainitut saavat myös pahasti turpiinsa.

Vapaus kansalle tuli, mutta samalla tuli myös Jeftalle tiukka paikka, kaikki ilot suruksi muuttava.
Mies oli lähtiessään luvannut uhrata Kaikkivaltiaalle ensimmäisen elävän olennon jonka kohtaa palatessaan. Valot sammuivat Jeftan mielessä, kun hänen ainoa lapsensa, tytär - libretossa Ifis, Raamatussa nimetön - oli se vastaantulija.

Oratoriossa alkaa kova vääntö eri äänialoissa.
Tapa ukko ittes mieluummin! kehottaa äiti korkealta ja kovaa.
Tapa vaikka koko maailma! Lastani ette saa!
Tuleva sulho on vähän samoilla linjoilla, ja tarjoaa itseäänkin sijaiskuolijaksi niin heleällä kontratenorilla, että rähmäsilmäinen hämärässä kirkossa istuja hämmentyy. 


Jefta toivoo, että aurinko menisi sinne missä se ei paista. Kätkisi inhottavat säteensä!

Ainoa rauhallinen toimija on tytär itse.
Hän laskeutuu mielellään "kuoleman käsivarsille", jos kerran tilanne sitä vaatii.

Aika usein on niin, että kovan kohtalon uhri saa osakseen ylenmäärin surkuttelua ja huolta.
Paljon enemmän kuin hän itse toivoisi.
Huolehtiminen ja sureminen ei ole vielä kertaakaan tähänastisen maailmanhistorian aikana koitunut yhdenkään kohteensa hyväksi eli kevennykseksi.

Mutta ei sillekään mitään voi, kuten ei millekään muullekaan. Whatever is, is right. So be it.
Tietäkää, että jos Jumala ei sitä tahtoisi, sitä ei myöskään olisi. (Eckhart)
Koskee kaikkea mikä on. 




Raamatussa tyttö pyytää päästä pariksi kuukaudeksi vuorille kavereidensa kanssa, suremaan yllättävää ja inhimillisesti katsoen liian varhaista poismenoaan. Tulee kuitenkin takaisin - ei lähde isänsä tapaan oudoille "retkille" pitkin horisonttia, vaan antautuu uuden, entistäkin tulisemman sulhasensa käsivarsille, neitsyenä, polttouhrina. Hyvä tyttö, melkein ylihyvä.
(Moni olisi sijassaan ratsastanut katsastamaan, josko earth below olisi horisontin tuolla puolen ehkä jotenkin solidimpi ja solidaarisempi.)

Oratoriolibretto armahtaa koko porukan, Korkeinta myöten, ja antaa enkelin tulla väliin.
Ei tuollaista valaa nyt ihan kirjaimellisesti tarvitse ottaa.
Homma hoituu hyvin siten, että ei tapeta tyttöä mutta että hän antautuu Taivaalle säilyttämällä neitsyytensä.
Uhri se on sekin.



Neitsyys on nykyjargonissa jotakin hävettävää, jotain mistä pitää päästä eroon.
Toisaalta uskonnollisissa yhteyksissä seksuaalista koskemattomuutta on pidetty jonkinlaisena korkeampana hengellisenä tilana, harvoille valituille sopivana. Ja aiheutettu samalla monenlaisia hyväksi- ja väärinkäytöksiä.
Harvat valitut ovat usein osoittautuneet harvinaisen huonosti valituiksi, joista on valitettu oikeusistuimiin asti.

Ruumiillinen neitsyys, sen varjeleminen ja menettäminen, on joutavaa ruumiillista tai hengellistä kikkailua.



On toinen tapa säilyttää neitsyys, koskemattomuus.
Silloin koskematon on se joka ei kosketa mitään, ja jota mikään ei kosketa.
Joka ei retkeile missään. Ei kaikkein upeimmissakaan horisonteissa.
Se ei ole "ihminen", eikä "jumalakaan".
Tai, yhtä hyvin - on, jos "ihmisyys" ja "jumaluus" miellyttävät korvaa enemmän kuin via negativa.
Whatever.

Se on saavuttamaton, koska on jo saavutettu.

Eckhart saarnaa, että tällainen neitsyys on nimenomaan kuvaamatonta: se ei ota kuvia eikä ole kuvattavana.

Joskus E kuvaa tilaa sielun kipinäksi, jonkinlaiseksi olemisen alkioksi, jossa uinuvat potentiaalina kaikki muodot. Kun kalvo poksahtaa ja neitsyys menee, alkaa synnyttäminen. Muodot tulevat kaikessa tavattomassa moninaisuudessaan.
Se on oikein ja autuaallista.
Whatever is, is right.

Synnyttäväkin voi säilyttää sisäisen neitsyytensä.
Säilyttää rauhan rauhattomuudessakin.
Seisoa perustalla, vaikka perustat järkkyvät.
Pysyä yhtenä, vaikka synnyttää moneuden maailmoja.
Olla kärsimättä, vaikka kärsiikin.
Antaa valon loistaa sisään ja ulos kaikkien muototilojen läpi.
Solid peace, on the non solid earth.

Neitsyt, koskematon koskettaja, ei tartu tekemisiinsä tai tekemättä jättämisiinsä, ei tulevaisuuteen eikä menneisyyteen.

Mutta joskus mestari viittaa Johonkin joka on kipinääkin ennen. Ennen Yhtäkin... Kaikkia nimiä, persoonia ja muotoja ennen - ja niiden jälkeen. Ennen kaikkia alkuja ja kaikkien loppujen jälkeen.
Ennen hyvää ja pahaa, valoa ja pimeyttä,
ennen olemisen alkiotakin,
kiellon kielto, tyhjyyden tyhjyys eli täyteys,
hid from mortal sight, silti kaikkien näkyvissä kaiken aikaa. 

Jumalaan johon...
josta...

joka on niin outo, vaikka ei yhtään ole outo
eikä oikein mitään muutakaan.





































 








perjantai 12. lokakuuta 2012

Adam ja hanke








Pyöräilen joen rantaa. Sää on käsittämättömän levollinen ja se tarttuu jotenkin itseenikin. Vai meneekö se toisin päin?
Ollaan tilassa jossa ei sada eikä paista, eikä kumpikaan vaihtoehto ole edes tulossa.




Kupittaan Savi oli eräs merkittävimpiä turkulaisia hankkeita viime vuosisadalla. Se teki tiiliä ja käyttö- sekä koriste-esineitä. Nykyään monet niistä ovat keräilyharvinaisuuksia. 





Materiaalina käytettiin Aurajoen penkoilta kerättyä savea. Sitä haettiin tehtaalle vartavasten rakennettua kapearaiteista rautatietä pitkin. Vaunuja vetivät ensin hevoset, mutta kun ne väsyivät, ostettiin Saksasta 30-luvulla kaksi pikkuista dieselveturia, jotka ottivat hevosilta vetovastuun. Niitä kutsuttiin savipässeiksi.

Toinen niistä yritettiin valjastaa sotatöihinkin Karjalassa vuonna 1943, mutta hanke ei onnistunut.
Pässi pökki mieluummin Varsinais- kuin Suur-Suomea.
Veturi palautettiin maitojunalla Kupittaalle.

Savirata ylitti joen nykyisen Ylioppilaskylän itäpuolen kohdalla. Paikalle on jätetty muistoksi betoninen siltarakenne. Myöhempien aikojen piensuomalaistaiteilijat ovat koristaneet sitä oman sisäisen näkemyksensä mukaisesti. Siinä voi nähdä vaikka kiskot, jotka tästä kuvakulmasta näyttävät yhä ylittävän joen. Myös pässin silmäpareja allekkain voisi halutessaan nähdä.

60-luvun alussa tuli pitkin kiskoja konkurssi ja Kupittaan Savi meni inhimillisten hankkeiden taivaaseen. Se ei ole siellä yksin. 





Mistä olemme tulossa? Mitä kiskoja pitkin? Kysymykset ovat jännittäneet valvovaa ihmiskuntaa kauan.

Kysymykset ja vastaukset riippuvat tutkimuslinjasta ja tutkijan ennakko-oletuksista. (Ennakko-oletuksiin taas vaikuttavat lukemattomat ja tuntemattomat tekijät.) Hyvin harvoin saadaan ennakoista riippumatonta, täysin uutta ja lähtökohdista poikkeavaa tulosta aikaan. No siis, ei koskaan. Pokeri ei pääty koskaan shakkimattiin. 

Sensaatiomaisetkin uudet tutkimukselliset löydöt paljastuvat yleensä eli aina olemassa jo olevien asetusten säädöiksi.
Ajateltiin, että ihmissuvun kantaäiti on Eeva vuodelta 4000 eKr., mutta nyttemmin on paljastunut että kyseinen kyseenalainen kunnia kuuluukin Lucylle vuodelta 3,2 milj. eaa.
Lucynkin paikkaa on kyselty.
Kantaäitimme vieteriä vain viritettiin (aika paljon tosin) pidemmäksi, mutta mitään radikaalia purkausta ei tapahtunut.
Jos ihmiskunnalla olisi FB:ssa oma aikajana, Lucy olisi jumalattoman alhaalla Eevaan nähden, mutta samalla janalla kuitenkin. Yhtä aikaa.

("Lucy päivittää: löysi tänään ihanan raadon, mutta joutuu nauttimaan sen raakana, kun Urpo ei saa sitä tulta keksittyä."
"Eeva: löysi ihanan hedelmän, ja aikoo jakaa sen Urpon kanssa.")
 

Genesiksen toisen luomiskertomuksen mukaan aikakiskomme kuskaavat savea. Herra Jumala muovasi vedestä ja maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Heprean "adam" on suurin piirtein yhtä kuin "maa".

Ihmisestä tuli Jumalan ehkä mittavin hanke, luojansa kuva ja kaltainen.

Mutta kuva ei tyytynyt olemaan pelkkä kuva, vaan halusi olla oma kuvansa.
Peilistä alkoi kuulua puhetta.
Kuva alkoi kuvitella ja kummitella.

Syntyi synti. Syntyi persoona, yksilöllinen haamu, adam halusi Adamiksi.

Kun identiteettiä etsitään, ei yleensä haluta jäädä kuin virtahepo saveen lillumaan – tomu ja H2O eivät oikein taivu jäntevän minäkuvan rakenteeksi, liian yleinen, yhteinen ja liukas kun on - vaan halutaan jotain erityisempää. 

Tehtiin vaatteet ja aatteet, viikunan lehdet alastomuuden häpeän verhoiksi. Vaatteista ja aatteista ihminen tunnetaan.
Alettiin juosta hulluilla päivillä, kirkollis- ja puoluekokouksissa, sodissa ja mielenosoituksissa. Alettiin kirjoittaa blogeja.

Syntyivät suhteet, perheet, kansat, puolueet, uskonnolliset yhteisöt, urheiluseurat ja muut yhdisteet ja -ykset.
Alettiin politikoida, filosofoida, väitellä uskosta ja uskottomuudesta.
Alettiin hankkiutua naisiin ja miehiin, humalaan, kouluihin, työpaikkoihin, onneen, uskoon, taivaaseen, valaistukseen, pois täältä, tuonne.

Ulos.

Ruumiista suurin osa on vettä, taivaalta satanutta, maaperästä pulpunnutta, loppu maan tomua. 

(Helsingin juomavesi tulee Päijänteestä, joten suurin osa helsinkiläisistä on tullut tunnelia pitkin kehäkolmosen ulkopuolelta. Ajatus ”olen aito stadilainen” on Päijänteen aaltojen loisketta.
Turkulaiset on kiistanalaisesti suodatettu Virttaankankaan läpi. ”Olen turkulainen” on vastahakoisen Satakunnan soramaaperän läpäisseen tekopohjaveden tekosolinaa.)

Savi itsessään on viaton tomun ja veden yhdiste, Jumalan henkäys pitää sen elossa ja lopettaa sen elon kun aika on.
Tomusta tomuun, yksinkertaisesti, viattomasti ja ilman pelkoa.
Materia hajoaa, mutta pysyy, muodot vain muuttuvat. Hengelläkään ei pitäisi olla mitään hätää hengissä pysymisensä kanssa. 

Mutta:
Tomun ja henkäyksen väliin asettui "minä olen tämä ja tällainen henkilö, herra Se ja Se", kuin hävityksen kauhistus, kauppias ja rahanvaihtaja Herran temppeliin.
Kukaan ei oikein tiedä, mistä Se tuli. Mutta että Se tuli, on kaikkien näkyvissä kaiken aikaa. Se luetaan uutisista ja nähdään peileistä.

VT:n syntiinlankeemuskertomus kertoo, kuinka viattomuus meni, alettiin tietää hyvä ja paha (ja että minä olen hyvän tekijä), tomumaja alkoi elämää omaa elämäänsä. Maja alkoi verhoutua katseilta, varsinkin luojansa. Tulivat vaatteet, aatteet ja suunnaton typeryys.
Alkoi aikajana ja sen mukana kitka, kärsimys ja kuolema. 


Peili alkoi nähdä kuvansa ympäristössä ja muovasi itselleen myös kuvan Jumalasta, itsensä kaltaisen...
Jumalan kuva perkeleellistyi.
Alkoi elävien kuolleiden yö, aikajanalla pomppivien zombien tuskaisa työ, otsa kylmässä hiessä koko ajan.  

Temppelissä alkoi uskonnollinen kaupankäynti, rukoilu ja riitely, oikeassa ja väärässä oleminen, moraalinen säätäminen, henkilökohtaisen aikajanan turvaaminen jumalattoman monessa eri muodossa, hamaan iankaikkisuuteen asti.




Jeesus tunnetusti tyhjensi temppelin kauppiaista:
Viekää nämä pois Isäni huoneesta! Viekää tämä pois!

Rikkokaa saviruukku! Hypätkää maitojunaan!
Tehkää konkurssi! Puhdistakaa peili! Polttakaa sillat takananne, pässit!


Tyhjässä temppelissä ei sada eikä paista. Tyhjyydessä mikään ulkoinenkaan ei muodostu ongelmaksi.
Jopa levottomuuden keskiössä lepää rauha.
Aikajanaakin siunaa ajaton läsnäolo. 

Hyppään takaisin pyörän satulaan. Vilkaisen vielä betonihökötystä. Kiskot sen kyljessä näyttävät tosiaan vievän toiselle rannalle.