”Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä.” (Jes.
66:2)
Rakkauden katse on tosi outo. Sen kohteilla ei ole mitään,
ei nimeä, ei kunniaa. Isien perintö on tuhlattu.
Yritettiin olla kunnon ihmisiä - tai ehkä ei edes yritetty.
Mentiin vain mihin nenä näytti ja se näytti rankkoihin kehiin. Nenä lyötiin
poskelle.
Päädyttiin portoiksi ja sikopaimeniksi.
Rakkauden katse on niin tyrmistyttävä, että jo valmiiksi
tyrmätyn on helpompi olla sen kohteena kuin sen joka vielä hoippuu jaloillaan
ja huitoo varjoaan maan ja taivaan kehissä.
Porton tai sikopaimenen elinkeinoissa ei toki ole mitään
erityisen jumalaista, sen enempää kuin muissakaan töissä. Mutta kun
minäkuvalliseen otsaan osuu ja kanveesi kutsuu, mieli menee mäsäksi, tulee
hiljaisuus, hengen köyhyys.
Ottelu on ohi.
Kun tuhlaajatyttö ja -poika makaavat tiedottomina porttolassa
ja porsaslätissä, isän katse läpäisee heidän sydämensä. Hän juoksee luokse ja
ottaa hellästi syliin. Hän kantaa heidät Valtakunnan portista, heidän sitä
huomaamatta. Se on niin ahdas että pystyssä omin jaloin ei pääse läpi.
Tuhlarit heräävät ja ihmettelevät: missä minä olen?
Oi! Kotona!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti