”Aikansa eläneenä hän meni lepoon isiensä luo.”
(1.Kun.14)
Vanhuus muistuttaa ihmisen elinkaaren varhaisempia
vaiheita siten että sekin menee ohi.
Se poikkeaa muista siinä, että sitä ei jäädä kaipaamaan.
Jos kultainen nuoruus ei jääkään unholaan, kultainen vanhuus jää!
Muistelutaipuvainen ja -kykyinen taho kun on juuri se
joka saa rauhan ajan jatkumolta eli katoaa kuin maahan putoava jyvä.
”Isien luona” ei muistella menneitä. Kumpujen
kätköstä mullasta maan ”ikuiset isät” eivät katsele poikiaan, että kuinka nuo
siellä ajassa pärjäävät, onko kaiku askelten sama vai eri.
Ikuisuus ei ole mitään ”jälleen!” eli vanhan toistoa. Ajatus
kakoo ja katkoo tässä kohdin. Maailmallinen mieli toivoo jatkuvuutta – aikatilahorisontin
taa yltävää loputonta jatkoaikaa - koska elää vain ajassa.
Kuitenkin vain menneen ja tulevan päättyminen (risti) antaa
levon ja keveyden (kivi on poissa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti