”Kaikki on tullut tomusta ja kaikki palaa tomuun.”
(Saarn.3)
Elämän karavaani kulkee, ihmiset haukkuvat ja pöly
lentää. Jumala puhalsi tomuhiukkaseen hengen, mutta hiukkanen lankesi syntiin
eli henkilökohtaisen tärkeyden tuntoon.
Se unohti Lähteen ja oman tomuutensa, aiheutti
onnettomuutensa. Se alkoi puolustaa identiteettiään, olla joku.
Joku ollaan vertaamalla, olemalla ylempi tai alempi.
Mieluusti ylempi, ei niin kuin tuo publikaani oven suussa, tai kerjäläinen
keskustan Lidlin edessä.
(Alemmuudentunto on toki sekin itsekorostusta. ”Voi minua
kurjaa!”)
Risti on tomutusta, oman tärkeyden romuttumista.
Karavaani kulkee yhä, elon aavikolla pölisee.
Mutta kun alku ja loppu tunnetaan, toisten hetkellisten
hiukkasten haukkuminen saattaa olla hillitympää, ei tarvitse niin rähjätä reissussa.
(TS)
(TS)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti