Tomusta tomuun


”Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen.” (1.Moos.2)
Aluksi ollaan yksi. Ei pidätetä henkeä joka tulee ja menee sisään ja ulos miten tahtoo.
Sitten tulee kouristus: tomu käpertyy itseensä, kasvot punaisena alastomuuden häpeästä ja hengen pidättämisestä. Tomun ja Jumalan välissä herää outo ajatus, minä.
Viikunan lehdet, syytökset, Jahven hätääntyneet kysymykset ”missä olet, mihin menet, ihminen?” Pakolaisuus paratiisista, muukalaisuus, pelko, yksinäisyyden helvetillinen pitkäveteisyys, poissa tolaltaan hädissään hoippuva ihmis- ja luomakunta, pimeä korpi ja kivinen tie.
Pääkallonpaikalta veri pisaroi synkkään korpeen ja kiviseen hautaan.
”Sinun käteesi uskon henkeni”, itseni. Kouristus kirpoaa.
Tomupilvi hajoaa hengen tuuleen kuin kangastus.
Lopuksi ollaan yksi. Valo läpäisee olemassaolon.
Ei mennä mihinkään.
Tässä olen joka tapauksessa aina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti