”Herra Jumala muovasi maan
tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen.” (1.Moos.2)
Aluksi ollaan yksi. Ei
pidätetä henkeä joka tulee ja menee sisään ja ulos miten tahtoo.
Sitten tulee kouristus: tomu
käpertyy itseensä, kasvot punaisena alastomuuden häpeästä ja hengen
pidättämisestä. Tomun ja Jumalan välissä herää outo ajatus, minä.
Viikunan lehdet,
syytökset, Jahven hätääntyneet kysymykset ”missä olet, mihin menet, ihminen?” Pakolaisuus
paratiisista, muukalaisuus, pelko, yksinäisyyden helvetillinen pitkäveteisyys,
poissa tolaltaan hädissään hoippuva ihmis- ja luomakunta, pimeä korpi ja
kivinen tie.
Pääkallonpaikalta veri
pisaroi synkkään korpeen ja kiviseen hautaan.
”Sinun käteesi uskon henkeni”,
itseni. Kouristus kirpoaa.
Tomupilvi hajoaa hengen
tuuleen kuin kangastus.
Lopuksi ollaan yksi. Valo
läpäisee olemassaolon.
Ei mennä mihinkään.
Tässä olen joka
tapauksessa aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti