”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.”
(Jes.65)
Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, vuosituhannet vaihtuvat,
vuosimiljardit humisevat huimaavien aikahorisonttiharjujen taakse.
Miespolvet vaipuvat unholaan. Se on reilu paikka: kaikkien
polvien, korkeiden ja komeiden elinkaarien, samoin kuin matalien ja rumien,
yhteinen matkan pää, nollapiste.
Ainoa millä on merkitystä: armo ja unohdus.
Ei muista mitään.
Voitot ja tappiot, menestykset ja epäonnistumiset, paheet ja
hyveet, saavutukset ja menetykset jäävät unohduksen hiljaisen lumisateen alle.
Verenpunainenkin syyllisyys peittyy valkoiseen kinokseen (Jes.1).
Menneistä luopuminen johtaa tiettömään, autioon maahan. Se
on tuntematonkin, koska menneisyys on ainoa mitä tunnetaan.
Mutta se ei ole armoton eikä eloton. Uutta elämää puhkeaa
esiin kaiken aikaa. Autiomaahan raivataan tie, kuivuuteen virtaavat elämän
jokivedet (Jes.43).
(TS)
(TS)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti