Silmä

Rooman ja maailman keskellä on reikä, silmä,
oculus Pantheonin kupolissa.
(6,5 metriä eli oikeasti) paksujen sienien rajaama tila, josta on näkökulma rajattomuuteen.

Näkijät väsyvät, jokainen vuorollaan. Katseet luodaan alas, silmät lasittuvat, sammuvat ja sulavat.
(Muumiosta voi säilyä mikä tahansa ruumiin osa, mutta ei koskaan silmät.)

Katse säilyy silti. Ilman reunojakin reikä olisi, mutta näin se on helpompi – nähdä.

Tällä laatalla ovat seisseet lisäkseni keisarit, paavit, sotapäälliköt, murha-, ja työmiehet, alku-, keski- ja loppukristityt, Juhani Aho, Eino Leino, Joel Lehtonen, Helvi Hämäläinen, Pentti Saarikoski, John Keats, joka kuoli lähistöllä, miljoonat muut ihmiset ja tuhannet kanat.
Konstantinus, Augustinus, Mussolini, Hitler, Loren, Kekkonen, Halonen, Ekberg, Teresa…kaikki katsoivat samaan suuntaan, yhtyivät katseessa.
Ei!: katsoivat saman katseen!
(Jossain vaiheessa Pantheon oli todella kanalana.)

Keats on haudattu Rooman Protestanttiselle hautausmaalle. Hänen kivessään lukee: ”Here lies one whose name was writ in water.” Paradoksaalista on tietenkin, että Keats kuuluu siihen reilusti alle promilleen ihmiskunnasta, jonka nimi ei jäänyt vain veteen… (Mutta hän ei saanut koskaan tietää sitä, mikä tietenkin ajaa saman asian.)

On teennäistä matkustaa Roomaan nähdäkseen Aukon. Saman ilmiön kohtaa kun höylää emmentalista siivun.
Tai sydämessään kun kaikki on jo ohi, tai ei vielä alkanutkaan.
Saman reiän. Ei kuvaannollisesti, vaan oikeasti saman.



Näe kuinka kaunista! Näetkö?



Mutta on mukava, jos matkustamisella on jokin henkevä täky tai tekosyy. Antiikkinen silmä herättää ylevämpiä tuntoja kuin kotona hapankorpun päällä havaittu.

Tulen ulos temppelistä.

Huoneessa lasken pään tyynylle, ja suljen silmäni.

Vatikaani

Kävely Vatikaanin läpi on retki länsimaisen ihmiskunnan uneen. 

Jonotus tapahtuu maantienvärisen, koristelemattoman, ikkunattoman muurin vieressä joka ei näytä loppuvan ollenkaan. 

Sunnuntaiaamuna se kestää vähintään puolitoista tuntia. Nuori mies kulkee jonon reunoitse tyvestä häntään päin, ja myy pullovettä eurolla. 

Sata metriä tuonnempana helteessä tajuan että olisi pitänyt ostaa, eikä olla aina yhtä epäluuloinen. Porukassa on aika mukava tunnelma. Pulistaan. En minä, muut. Minä pulisen vain itseni kanssa. Tai sanon minä kerran ääneen ”grazie”, kun takanani rouva koputtaa olalle ja huomauttaa reppuni jääneen ”aperto”. 

Muuri tarjoaa sen verran varjoa, ettei aurinko paahda jonohenkilöä pystyyn. Vaikka on pitkä ja hidas, jono liikkuu kuitenkin koko ajan sen verran että toivo säilyy. Sisäänpääsyn jälkeen tungos ja kansainvälinen lähikontakti kyllä jatkuu, mutta eri statuksella. Odotus on vaihtunut näkemiseksi, toivo täyttynyt. 

Maiju kielsi facebookitse minua rikkomasta mitään. Pidän itsekin sitä retkeni ehdottomana minimitavoitteena. Paljon on kyllä jo rikottu toisten toimesta: nenättömiä, korvattomia marmoripäitä on heti ensimmäisessä huoneessa sadoittain. Jos sipaisisin tuostakin hiuskiehkuran, kukaan ei huomaisi eroa. 

Näitä on ryöstetty pitkin maailmaa, irrotettu yhteyksistään, tuotu riemukaarten alta Roomaan ja tuojia juhlittu suurina sankareina. Mutta annas, jos minä, pieni ihminen, haluaisin viedä yhden pienen marmorinkikkaran matkamuistoksi vaatimattomaan majaani Auran rannalle! 

Mikä skandaali! Mikä häpeä! Mitkä lööpit! ”Luterilainen PAPPI PAKKOPARTUROI PAAVIN kreikkalaisen JUMALAN!” Puhelinsoitto arkkipiispan kansliasta, mielenterveyttäni koskevia epäilyjä. Olitteko humalassa? Turhautunut tai loppuun palanut vuorotteluvapaan paineettomuuden alla? Ei, halusin vain pienen matkamuiston! Osani ryöstösaaliista!! Ei sitten! Pitäkää typerät marmorikaalinne! ”NYT PUHUU MARMORIPARTURIPASTORI: Haluan pyytää anteeksi paavin perheeltä, en tiedä mikä minuun meni!” 

 (Pietarinkirkossa olevan Michelangelon Pietàn kimppuun on oikeastikin käynyt vasara kädessä heppu, joka oli kiljunut madonnaa mäiskiessään: ”Olen Jeesus!” 

Jeesuksen näin äkillinen paluu yllätti valvomattomat vartijat, vaurioitti Äitiä jonkin verran, ja johti siihen että veistos on nykyään panssarilasin takana, tulevien paruusioiden ulottumattomissa.) 

Eräässä huoneessa joku ilmeisen kuuluisa kaveri on juossut paikallaan läpi vuosisatojen, ilman päätä, ilman sääriä, käsistä puhumattakaan. Tärkeintä on näennäinen liike, ei näennäinen päämäärä. Sama taitaa päteä myös näissä huoneissa vellovaan turistiryhmään. 

Istun eräässä salissa ja seuraan, sydän äkillisesti hellyyttä täynnä, ihmisten käyttäytymistä. Tärkeintä on saada valokuvia. (Tässä salissa se on sallittuakin.) Saada edes jokin väline kohteen ja silmän väliin. Kuvia voi sitten katsella kotona ja ihmetellä; kyllä oli komeita maalauksia Vatikaanissa. Oliko siellä tuollainenkin? 

Eckhart on käsitellyt näkijän ja nähdyn, subjektin ja objektin, suhdetta erittäin mielenkiintoisesti, tavalla joka on vaikuttanut kuulemma mm. Heideggeriin. Ja tehnyt siitä myös ns. hengellisen tai henkisen kysymyksen. Hän sanoo jopa, että ilman sen ymmärtämistä – ei ymmärrä oikein mistään mitään. ”Vertauksessa on kyse silmästäni ja puunpalasesta. Kun silmäni on auki, se on silmä, ja kun se on kiinni, se on yhä sama silmä. Näkeminen ei vaikuta myöskään puunpalaseen millään tavalla. Yrittäkää nyt ymmärtää! Kun silmäni - joka on yksi ja jakamaton - näköhavainto kohdistuu puuhun, silloin sekä puu että silmä ovat sitä mitä ne ovat. Kuitenkin tuossa näkemisessä niistä tulee yksi, niin että voimme totuudenmukaisesti sanoa: silmäpuu ja puu on minun silmäni.” (Puusilmä! saattaisi katsomosta kuulua…) ”Jos puun pala olisi aineeton ja yhtä henkistä laatua kuin silmäni näkeminen, voitaisiin todella sanoa että näkemisessä puu ja silmäni olisivat yhtä olemista.”… Arkielossamme kuitenkin juuri tuo ero havaitsijan ja havaitun välillä – minä vastaan muu maailma – on kaiken lähtökohta. Perusta jolla seisten ei siis ole mahdollista ymmärtää mistään mitään, havaita oikeasti mitään… Unesta, unessa, uneen. Ei hereillä milloinkaan… Jos olisi kerran hereillä, silmänräpäyksen ajan, sanoo Mestari, olisi aina. Ei unta enää, ei harhaa… 

Eckhartin kryptinen ykseysmystiikka kulminoituu mielestäni tähän lauseeseen: ”Silmä jolla Jumala näkee minut, on sama silmä jolla minä näen Jumalan.” Ei minua, ei Jumalaa, ei puun palaa, ei eroa siis. Mutta silti ymmärrän valokuvausinnon näin massiivisessa museossa; liika on liikaa. Välitön näkeminen on tällaisessa tarjoilussa ehkä liian raakaa meditaatiota. 

”Minä” tarvitsee työkalukseen kameran. Muuten Herra Sebaot joukkoineen jyrää meitin… 

Jos lähtee kävelemään sisäänkäynniltä suoraan Sikstiiniläiskappeliin, pysähtymättä kertaakaan, katsomatta ympärille, vie silti puoli tuntia ennen kuin on Viimeisellä Tuomiolla. Ja jokainen askel sitä ennen on maailman taidehistoriaa tulvillaan. Esimerkiksi satametrinen huone, jossa jokainen neliösentti on täynnä Jotain. Taivaallista, maanpäällistä ja -alistakin. (Hauskempihan näitä on katsella kuin metsoja kaulat kenossa metsässä, tai roikkuvia fasaanin raatoja.) On jumalolentoa joka lähtöön. Riuskoja enkeleitä, luihuja piruja. Isä Jumala, parta kuin Esko Valtaojalla. Unelmavävyn oloinen ja näköinen Jeesus. Ja sitten viimeisinä ja myös vähäisimpinä, meikäläiset. 

Keskikerroksen onneton asujaimisto, ylä- ja alakerran isäntien ikuinen kiistakapula. Kuin pässit narussa. (Jotkut pässit osasivat kyllä maalata! Tehkää perässä ylä- tai alakerran väki!)  

Eräässä huoneessa on muutama Dalin maalaus sekä muuta modernia taidetta. Niissä klassisen taiteen uskonnollinen vertikaalisuus on vaihtunut horisontaalisempaan suuntaan. Ei eletä enää selkeän kolmikerroksisessa maisemassa. Perspektiivi on muuttunut, mutta unenomaisuus ei mihinkään. 

Olen kuullut että tätä kutsutaan surrealismiksi, mutta enpä tiedä. Mitä taivas- ja helvettivisiot sitten ovat, realismiako? Esittävää taidetta? 

Me turistinpässit määimme sitten lopulta Sikstiiniläiskappelissa, osoitamme sormella Aatamia joka osoittaa Jumalaa, joka osoittaa Aatamia. Kaikki osapuolet tuntuvat olevan samanaikaisesti hämillään ja haltioissaan. Osoitellaan kun ei osata olla. 

Vahdit yrittävät pitää lauman hiljaisena ja kamerat kassissa. Se on vaikea työ, kansa vaeltaa eteenpäin kuin Israel erämaassa aikanaan, napinaakin kuuluu. Hiljaiseksi juuri oppineen väen on jatkettava matkaansa, jottei kappeli poksahda hajalle, ja Jeesus tule katosta kuin salaman leimahdus turistien niskaan. 

Tilalle tulee koko ajan oppimatonta materiaalia, joka on taas hyssyteltävä hiljaiseksi. 

Hahnin kärpänen

Hahnin terminaalilla pelastan saksalaisen baarikärpäsen hukkumasta. Annan toverille jatkoaikaa elämään. 

En tiedä nimeään. Olkoon Fritz. 

Tätä kirjoittaessani lienee päättynyt jo jatkoaikakin. Fritz ei suoraan sanoen vaikuttanut selviytyjätyypiltä. Toisaalta juuri siinä se muistutti meitä muita, syntyneitä, olemiseen hetkeksi ilmestyneitä. 

Minulla on matkalukemistona Kierkegaardia, Eckhartia ja Alivaltiosihteerin Virallisuus sihisi hississä. Näistä vain Eckhartilla on asiaan jotain todellista sanomista. 

Kierkegaard vain ahdistuu koko jutusta entisestään. 

Otsa menee yhä syvempiin ryppyihin. Syyttää kirkollista ammattivirkailijaa todellisen kristinuskon syrjäyttämisestä epäolennaisen hyväksi. 

Kärpäsen loikka lasiin ei riittäne K:lle ”eksistentiaaliseksi hypyksi”, edes vertauksena. Alivaltiosihteeri keksii jonkin sanaleikin joka naurattaa kyllä minua, mutta ei Fritziä. 

Minulla on kahdeksan tuntia aikaa ennen kuin jatkoyhteyteni Gdanskiin solmitaan. 

Yhteys maksaa viisi euroa kaikkine veroineen. Parin tunnin lennosta se on vähän, mutta säästöt tärveltyvät ajan tappamisesta aiheutuviin kuluihin. 

Suollan euroja jonossa peliautomaattiin, jossa on paljon kirkkaita välkkyviä valoja, mutta en saa sitä ryhtymään mihinkään mitä voisi kutsua peliksi. 

Hedelmänäytön pitäisi pyöriä, lisään taas kolikon. 

Se ei pyöri sittenkään, mutisen itsekseni. Tunnen itseni tyhmäksi, ja toivon ettei kukaan huomaa avuttomia yrityksiäni. 

Painan palautusnappia mutta mitään ei tapahdu taaskaan. Poistun koneelta taakseni vilkaisematta, tunnen selässäni halveksivat katseet. 

Kaikki nauravat hiljaa itsekseen, kunnes poistuttuani kuulopiiristä purskahtavat äänekkääseen hekotukseen, joka yhdistää heitä, saksalaiset pelit hyvin hallitsevia. 

Olen ainoa koko terminaalilla jonka pelien hallinta horjuu. 

Osaajat nauravat, hakkaavat toisiaan selkään ja ryntäävät kilvan jatkamaan minun aloittamaani peliä. Voittavat ehkä omaisuuksia jo heti seuraavalla painalluksella, minun rahoillani. 

Olkaa hyvä vain! Ostakaa jotain kivaa itsellenne! 

Fritz ei välitä pätkääkään mitä muut siitä ajattelevat. 

Se tyrii tyhjänä kaikista sivuajatuksista, sukeltaa surutta vaikka surman suuhun kun siltä tuntuu, ja vaikka ei tuntuisikaan. 

Etsin syrjäisen kahvilan nurkan, jonka rauhaan kuin peto kuoleva - tai ainakin syvästi loukattu - hiivin. 

Ostan hampurilaisen ja lasin punaviiniä, johon Fritz posottaa heti, kuin olisi odottanut tätä hetkeä koko ikänsä, eli kesästä asti. 

Ensivaikutelma on inhottava. Kärpäsen vartalo on vihreä, minkä tulkitsen kertovan raatokontakteista. 

En koske viiniin, näen mielessäni kuinka kärpäsen karvoissaan kantamat bakteerit ja muut pienokaiset irtoavat nesteeseen, lisääntyvät ja täyttävät lasin. 

En halua niitä pilttejä sisääni sikiämään. Fritzin taistelu tekee kyllä vaikutuksen. Se räpiköi punkussa henkensä edestä, takaan että tosissaan. Vailla mitään toivoa tahi tulevaisuutta. 

Se on kastunut ja liian painava enää nousemaan siivilleen. 

Tuohon tilaan ajautuneen hyönteisen lasi on aina puoliksi tyhjä, laidat liian korkeat. 

Heränneen myötätuntoni aalto heittää sen lopulta kuiville. Se tarttuu tarjoamaani haarukkaan, pitää tiukasti kiinni kunnes lasken sen veitsen terälle. 

Kärpänen lepää, näyttää hetken kuin olisi kuolemanväsynyt. Ei se ole, sinnepäinkään. 

Alkaa todella mittava puhdistautumistoiminta. Fritzin eleissä on jotain uskomattoman inhimillistä. Se sukii itseään kuin olisi tullut juuri saunasta pesuhuoneeseen. Erityisen tutulta näyttää kun se hankaa eturaajojaan yhteen, kuin saippuoisi niitä. Hankaa, lepää välillä, hankaa taas. 

 Välillä se näyttää kuivaavan niskaansa kuin olen nähnyt Yle:n arkistofilmeitse Kekkosen tehneen Tamminiemen saunassa taannoin. 

Fritzin päässä on muutenkin jotain mikä tuo mieleen ex-presidenttimme. 

Kaljuus kai, sekä suuret silmät jotka näyttävät kuin sillä olisi tosiaan paksut lasit päässään. 

Peräosa ja nokka puolestaan viestivät nykyisestä ulkopolitiikan vastuuhenkilöstämme. 

Myös siivet, kärpäsen elämässä olennaiset vetimet, saavat perusteellisen käsittelyn. 

Fritz sivelee keskimmäisillä raajoillaan lentimiä tyvestä alkaen. Pitkiä, huolellisia pyyhkäisyjä. Juuri noin itsekin tekisin, jos minulla olisi viinissä uitetut ohuet siivet ja kolme paria raajoja! 

Ja jos sattumalta suunnaton jumala olisi asettanut minut teräksiselle pinnalle itseäni kolme kertaa korkeamman majoneesivuoren viereen toipumaan retkahduksesta lasiin. 

Yhtäkkiä paikalle tömähtää jostain banaanikärpänen, tuo geenitutkimuksen professori ja ihmelapsi. Se on kooltaan kymmenesosa Fritzistä, mutta käyttäytyy silti uhkaavasti. 

Maailmanmaine on antanut sille ilmeisesti diivan itsetunnon. En toki tiedä mitä noiden hyönteisten välillä tapahtuu emotionaalisesti, mutta Fritz selvästi säikkyy pienempäänsä. Huonoja kokemuksia kai. Aina kun geenihirmu lähestyy, Fritz ottaa muutaman nopean askeleen taakse. 

Terminaalikiusaaja oikein taitaa olla tämä tulokas. 

 Koska yhteinen viinilasillinen on synnyttänyt minussa tietyn sympatian Fritziä kohtaan, osallistun suhteellisen jumalallisella voimallani noiden nokkapokkaan, ja ajan kiusaajan matkoihinsa. Jos notkuisimme baarikärpäsinä jossain tiskillä, läppäisin Fritziä toverillisesti selkään ja vakuuttaisin etten ole koskaan tavannut noin mukavaa raatokärpästä, ollaan kavereita lopun ikämme, oho… 

 Eckhartin mukaan kaikella olevalla on yksi, erottamaton, jakamaton perusta: 

 ”Nyt me sanomme, että Jumala – sikäli kun hän on Jumala – ei ole luodun korkein päämäärä, sillä vähäisinkin luotu omistaa jo (kursiivi minun) tämän rikkauden Jumalassa. Jos kärpäsellä olisi ymmärrys ja se haluaisi järkensä avulla hakeutua takaisin jumalallisen olemisen ikuiseen syvyyteen, josta se on tullut, Jumala ei Jumalana voisi tyydyttää edes tuon kärpäsen kaipuuta. Rukoilkaamme siis Jumalaa, että vapautuisimme Jumalasta ja saisimme kiinni sen ikuisen totuuden nautinnosta, jossa korkein enkeli, kärpänen ja sielu ovat yhtä ja samaa. Siellä olemiseni lepäsi ja siellä minä tahdoin mitä olin ja olin mitä tahdoin. Sanomme siis: joka haluaa tulla tahdossa köyhäksi, hänen on tahdottava ja kaivattava yhtä vähän kuin silloin, kun häntä ei ollut. Tällä tavalla on siis köyhä se, joka ei mitään tahdo.” 

 Yksi, vaikka on monta, on lopulta yksi. Sama. Syntynyt on itsessään eli erillisenä tyhjä, olematon, mutta oleva yhtenä, perustassaan. Minä ja Fritz, suomalainen ihminen ja saksalainen raatokärpänen, yhtä niin olemattomuudessa kuin olemisessakin. Erottamattomat, vaikka emme toisiamme kovin hyvin ymmärräkään, kielen ja ajatuksen tasolla. 

 Minusta näyttää kuin Fritz alkaisi olla valmis kotiin lähtöön, ei vain saa lähdetyksi. Niin saattaa tavernassa joskus käydä, huomaamatta. Liikautan veistä, kärpänen lentää pois. Alan raahata kassiani kohti lähtöporttia, ja kohta olen ilmassa itsekin. Osamme ovat vaihtuneet, sinä lennät nyt omilla siivilläsi, minä olen kasvottomien, itseäni paljon suurempien voimien armoilla, jättiläiskärpäsen mahassa. Tilaan lasillisen punaviiniä.