”Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli
laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin? … täyttääkseen kaikkeuden
läsnäolollaan.” (Ef.4)
Henki riisuu uskonnolliset kaavut yltään, lähtee arkeen,
ylös ja alas, ja muuttaa kaiken mitä on olemassa sakramentiksi, armon
välineeksi, pyhyyden kentäksi. Hän täyttää läsnäolollaan kirkot, kadut, kaupat
ja kapakat, kulkee kummallakin puolella Aurajokea joka suuntaan kuin tuuli,
jonka huminan voi kuulla, mutta josta ei tiedä mistä tulee ja mihin menee.
Tuuli ei välitä mitä se kohtaa, mitä lennättää ylös ja alas.
Henki on mieluummin verbi kuin substantiivi. (Suljetussa
purkissa ei paljon tuulla… nimisanajärjestelmissä ei kuulla Hengen
huminointia.)
Totuuden henki kulkee kaikkien maailman jokien kaikkia
puolia, täyttää maat, järvet ja ihmismeret, atomiytimet ja galaksit, ylittää
kaikki rajat, maantieteelliset, tähtitieteelliset, sosiaaliset ja uskonnolliset.
Hän katsoo meitä jokivarren pultsarin ja tuomiokirkon
ylimmäisen papin silmillä, ja meidän silmillämme itseään takaisin suoraan
silmiin.
Yksi mieletön katse, ei kahta. Mieletön rauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti