Filippos sanoi Jeesukselle: Näytä meille Isä, muuta emme pyydä. (Joh. 14)
Se riittää.
Australiassa on tavattu tavaton luonnonilmiö. Hämähäkit ovat punoneet seittejään kohoavan tulvaveden pinnan ylle, ilmeisenä tarkoituksenaan välttää siten yhteisön ennenaikainen edes meno.
Ilmiön tehnee tavattomaksi se, että lajikohtaista erityisosaamista, tässä tapauksessa seitin suoltamiskykyä, käytetään tarkoitukseen jota varten se ei alun perin kehittynyt.
Hämähäkin verkkohan on saalistusväline. Missä syntyi älynvälähdys että tätä voi käyttää sosiaalisena turvaverkkona muutenkin, hengenpelastusköysistönä välittömän uhan edessä? Miten ja missä vaiheessa kaikki hämyt tajusivat ruveta puhaltamaan yhtä aikaa yhteen verkkoon?
Rehellisyyden nimessä on torjuttava ajatus jonkinlaisesta niveljalkaisesta marsalkasta jonka miekan osoittamaan suuntaan, horjumatta, jääkärihämähäkki heilahtaa kotiliettä puolustamaan.
Metafyysinen Lukki Ylijumalakaan ei puhuttele modernia eläintenkäyttäytymistieteilijää yhtään.
Jotain siinä on mutta ei oikein tiedä mitä.
Aamulla ei päässyt FaceBookiin. Tuli oitis outo olo, kuin verkko olisi pettänyt. Myös ihminen on punonut seittejään tulvavesien ylle.
Odottamatta nekin ovat syntyneet, eikä sitä zuckerbergiä olekaan joka tietäisi mihin vielä tämän kanssa päädytään.
Vaikuttavimpia keksintöjä ei ole kukaan suunnitellut. Suunniteltu keksintö voi olla hyvinkin hieno, mutta silti se ei oikeasti ole kuin vanhan perustalle rakennettu uusi, aiempaa vain viritetympi kapine. Kämmenen kokoinen älypuhelin, jolla voi kommunikoida reaaliajassa koko maailman kanssa, on vain Kehruu-Jennyn tai jopa myllynkiven jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.
Todellisia suunnanvaihtoja ei suunnitella.
Ennakoitu tulevaisuus on eilisen väkinäinen, pitkästyttävä ja mauton jatko-osa. Historian todelliset käänteet iskevät kuin salama. Kompassit sekoavat. Aika kääntyy ylösalaisin.
Sanat ja niiden synnyttämät ajatukset ja tuntemukset ovat se seitti. Käsitteet ovat käsitöitä, kauniita ja käyttökelpoisia joskus, usein tahmea loukku.
Kreikkalaisen mytologian mukaan hämähäkin alkuperä on kutojatytössä nimeltä Arakhne. Tämä oli hyvä käsistään, ja myös vähän leuhka siitä. Hän haastoi itsensä Pallas Athenen, joka tiettävästi ei myöskään ollut eilisen teeren jumalatar kätten toimissa ja töissä.
Kisattiin antiikkisen Kehruu-Jennyn tittelistä. Arakhne voitti täydellisellä punonnalla. Pallas lyötiin omilla aseillaan.
Kaiken lisäksi Arakhnen kilpailutyön teemana olivat kreikkalaisen jumalhovin sukupuoliset hairahdukset…
Paltaan jumalattarellinen päre palaa, iskee myyttihistorian ensimmäinen araknofobiakohtaus: kaiken maailman kuolevaiset juoruämmät täällä alkavat moralisoida kuolemattomien lähes viattomia pikku seikkailuja!
Hän repii riekaleiksi kilpailijattarensa teoksen.
Missä kulkee taiteen ja jumaluusopillisen pornon raja? P.Athene kysyy. Tässä, hän vastaa.
Törkyä tuo on eikä mitään taidetta!
Lopuksi hän vielä taikoo voittajansa hämähäkiksi. Arakhne näin väärinpäin käännettynä ja kosteisiin loukkoihin syrjäytyneenä saa ironista kyllä pornosymbolifunktion, vaikka alun perin oikein päin ollessaan edusti kaiken tuollaisen tuomitsevaa vastakohtaa.
P.A. jumalkavereineen pääsee jatkamaan jumalattomia kemujaan. Tyypillinen jumala! Epis!
Athenen maalliset maanmiehet ovat jatkaneet kemuja ja punoneet taloudellis-sepitteellisiä seittejään uhkaavan tulvan ylle näihin päiviin asti, ja nyt näyttää että koko Eurooppa joutuu siivoamaan. Koko Kreikka on P.A:n valtakunta taas. Tulvaa tuottaa tulemaan.
Istutaan Liedon bussiin ja aletaan kääntyä pois.
Aletaan katsella seittejä. Kieltäydytään kietoutumasta. Ei suostuta saaliiksi nyt.
Ajatuksia tulee ja menee. Annetaan niiden olla. Tulee tuntemuksia. Ei lähdetä kyytiin. Silmäaivot katselevat maisemia. Korva-aivot kuuntelevat bussin ääniä. Ei siinä mitään. Välillä ärsyynnytään jostain. Annetaan sen olla.
Ravattulan kohdalla mieli on rauhassa. Äkkiä ei haluta mitään. Tuntuu kuin lilluttaisiin lämpöisessä tulvavedessä.
Hylätään sekin.
Käännytään koko ajan pois.
Voitaisiin yhtä hyvin olla hämähäkki tai Pallas Athene. Ei jäädä siihenkään.
Lopulta ollaan siinä mikä ei ole kiellettävissä ilman että samalla kiellettäisiin koko olemassaolo. Kompassi sekoaa. Ei tiedetä enää missä ollaan. Kunhan nyt ollaan.
Jotain siinä on mutta ei oikein tiedä mitä.
Ei adjektiiveja, ei substantiiveja. (Ehkä jokunen verbi kuitenkin?)
Ei ominaisuuksia.
Ei sisältöä, mutta silti kaikki sisältyy.
Nyt riittää.
Kaikki riittää hyvinkin tyydyttämään ei-minkään…
Ei tunnu miltään, paitsi siltä että kotona ollaan! Ei ketään kotona, paitsi kaikki.
Mieli polvistuu tuntemattoman mutta niin tutun ja rakkaan edessä.
Astutaan syrjään.
Ei olla iloisia eikä suruisia, silti kyyneleitä tuottaa tulemaan.
”Hämmästyttävää on sen vuoksi ymmärryksen sokeus: se ei ota huomioon sitä, minkä se näkee ensimmäiseksi ja mitä ilman se ei voi saada tietoa mistään. Se on kuin silmä: kun tämä kohdistaa huomionsa erilaisiin väreihin, se ei näe itse valoa, jonka avulla se näkee muun, ja jos se sen näkeekin, se ei pane sitä merkille. Samalla tavalla menettelee henkemme silmä. Kun se kohdistaa huomionsa erityisiin ja yleisiin olevaisiin, se ei pane merkille itse olemista, joka on kaikkien lajien tuolla puolen, vaikka oleminen saapuukin mieleemme ensimmäiseksi ja muu vasta sen kautta… Koska se on tottunut olevaisten pimeyteen ja aistimaailman harhanäkyihin, se ei usko näkevänsä mitään silloinkaan kun se katselee Olemisen valoa. Se ei käsitä, että juuri pimeys on hengellemme korkein valaistus. Aivan samoinhan silmästä näyttää, ettei se näe mitään, kun se näkee puhtaan valon.”
(Bonaventura)
Pyyhitään kyyneleet. Tullaan Lietoon. Astutaan ulos bussista ja pois syrjästä.
Taas tiedetään osapuilleen missä ollaan.
Se saa nyt luvan riittää.
