”…niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei
hänkään suutansa avannut.” (Jes. 53)
Hän on vaiti kuin rakkaus kaiken ymmärryksen yllä ja alla.
Maailma ympärillä aukoo kilvan päätään. Keritsijät kerkiävät
keritä! Hän on hiljaa.
Hiljaisuus ei ole maailman melun vastakohta vaan läpäisee
sen, hellästi mutta vastustamattomasti, kuin mäkeä alas kolisevan tyhjän
tynnyrin.
Karitsan vaitonaisuus ei torju ääntä. Se sulkee syliinsä
herätysjuhlien ja rockfestivaalien metelin, yö- ja päiväkerhojen naurut ja
itkut, saattohoito-osastot, synnytyslaitokset.
Ennen ensimmäistä parkaisua ja viimeisen korahduksen
jälkeen, yksi hiljaisuus. Välissäkään ei tainnut olla juuri muuta…
Ja kun lähiöbaarin karaokesatumaassa onnen sammaleiseen
kaukorantaan ääniaalto liplattaa sameansortuvana ja kaihoisana, tai kirkossa
matkamies maan kaipaa taivaaseen, sanojen ja säkeiden välit huokuvat jo nyt sitä
hievahtamatonta hiljaisuutta joka kantaa ääntä, ja kaikkea muutakin.
Juuri sitä kaikki kaipaavat, sitä mikä on lähempänä kaikkea
kuin mikään muu, eikä niin muodoin voi olla kaipuun kohde vaan sen lähde ja loppu.
Karitsan vaitiolo on kaikkeen myöntymisen merkki, äänetön
kutsu äärettömyyteen.
(TS)
(TS)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti