En tiedä nimeään. Olkoon Fritz.
Tätä kirjoittaessani lienee päättynyt jo jatkoaikakin.
Fritz ei suoraan sanoen vaikuttanut selviytyjätyypiltä.
Toisaalta juuri siinä se muistutti meitä muita, syntyneitä, olemiseen hetkeksi ilmestyneitä.
Minulla on matkalukemistona Kierkegaardia, Eckhartia ja Alivaltiosihteerin Virallisuus sihisi hississä.
Näistä vain Eckhartilla on asiaan jotain todellista sanomista.
Kierkegaard vain ahdistuu koko jutusta entisestään.
Otsa menee yhä syvempiin ryppyihin.
Syyttää kirkollista ammattivirkailijaa todellisen kristinuskon syrjäyttämisestä epäolennaisen hyväksi.
Kärpäsen loikka lasiin ei riittäne K:lle ”eksistentiaaliseksi hypyksi”, edes vertauksena.
Alivaltiosihteeri keksii jonkin sanaleikin joka naurattaa kyllä minua, mutta ei Fritziä.
Minulla on kahdeksan tuntia aikaa ennen kuin jatkoyhteyteni Gdanskiin solmitaan.
Yhteys maksaa viisi euroa kaikkine veroineen. Parin tunnin lennosta se on vähän, mutta säästöt tärveltyvät ajan tappamisesta aiheutuviin kuluihin.
Suollan euroja jonossa peliautomaattiin, jossa on paljon kirkkaita välkkyviä valoja, mutta en saa sitä ryhtymään mihinkään mitä voisi kutsua peliksi.
Hedelmänäytön pitäisi pyöriä, lisään taas kolikon.
Se ei pyöri sittenkään, mutisen itsekseni.
Tunnen itseni tyhmäksi, ja toivon ettei kukaan huomaa avuttomia yrityksiäni.
Painan palautusnappia mutta mitään ei tapahdu taaskaan.
Poistun koneelta taakseni vilkaisematta, tunnen selässäni halveksivat katseet.
Kaikki nauravat hiljaa itsekseen, kunnes poistuttuani kuulopiiristä purskahtavat äänekkääseen hekotukseen, joka yhdistää heitä, saksalaiset pelit hyvin hallitsevia.
Olen ainoa koko terminaalilla jonka pelien hallinta horjuu.
Osaajat nauravat, hakkaavat toisiaan selkään ja ryntäävät kilvan jatkamaan minun aloittamaani peliä. Voittavat ehkä omaisuuksia jo heti seuraavalla painalluksella, minun rahoillani.
Olkaa hyvä vain!
Ostakaa jotain kivaa itsellenne!
Fritz ei välitä pätkääkään mitä muut siitä ajattelevat.
Se tyrii tyhjänä kaikista sivuajatuksista, sukeltaa surutta vaikka surman suuhun kun siltä tuntuu, ja vaikka ei tuntuisikaan.
Etsin syrjäisen kahvilan nurkan, jonka rauhaan kuin peto kuoleva - tai ainakin syvästi loukattu - hiivin.
Ostan hampurilaisen ja lasin punaviiniä, johon Fritz posottaa heti, kuin olisi odottanut tätä hetkeä koko ikänsä, eli kesästä asti.
Ensivaikutelma on inhottava. Kärpäsen vartalo on vihreä, minkä tulkitsen kertovan raatokontakteista.
En koske viiniin, näen mielessäni kuinka kärpäsen karvoissaan kantamat bakteerit ja muut pienokaiset irtoavat nesteeseen, lisääntyvät ja täyttävät lasin.
En halua niitä pilttejä sisääni sikiämään.
Fritzin taistelu tekee kyllä vaikutuksen. Se räpiköi punkussa henkensä edestä, takaan että tosissaan.
Vailla mitään toivoa tahi tulevaisuutta.
Se on kastunut ja liian painava enää nousemaan siivilleen.
Tuohon tilaan ajautuneen hyönteisen lasi on aina puoliksi tyhjä, laidat liian korkeat.
Heränneen myötätuntoni aalto heittää sen lopulta kuiville.
Se tarttuu tarjoamaani haarukkaan, pitää tiukasti kiinni kunnes lasken sen veitsen terälle.
Kärpänen lepää, näyttää hetken kuin olisi kuolemanväsynyt.
Ei se ole, sinnepäinkään.
Alkaa todella mittava puhdistautumistoiminta.
Fritzin eleissä on jotain uskomattoman inhimillistä. Se sukii itseään kuin olisi tullut juuri saunasta pesuhuoneeseen.
Erityisen tutulta näyttää kun se hankaa eturaajojaan yhteen, kuin saippuoisi niitä. Hankaa, lepää välillä, hankaa taas.
Välillä se näyttää kuivaavan niskaansa kuin olen nähnyt Yle:n arkistofilmeitse Kekkosen tehneen Tamminiemen saunassa taannoin.
Fritzin päässä on muutenkin jotain mikä tuo mieleen ex-presidenttimme.
Kaljuus kai, sekä suuret silmät jotka näyttävät kuin sillä olisi tosiaan paksut lasit päässään.
Peräosa ja nokka puolestaan viestivät nykyisestä ulkopolitiikan vastuuhenkilöstämme.
Myös siivet, kärpäsen elämässä olennaiset vetimet, saavat perusteellisen käsittelyn.
Fritz sivelee keskimmäisillä raajoillaan lentimiä tyvestä alkaen. Pitkiä, huolellisia pyyhkäisyjä.
Juuri noin itsekin tekisin, jos minulla olisi viinissä uitetut ohuet siivet ja kolme paria raajoja!
Ja jos sattumalta suunnaton jumala olisi asettanut minut teräksiselle pinnalle itseäni kolme kertaa korkeamman majoneesivuoren viereen toipumaan retkahduksesta lasiin.
Yhtäkkiä paikalle tömähtää jostain banaanikärpänen, tuo geenitutkimuksen professori ja ihmelapsi. Se on kooltaan kymmenesosa Fritzistä, mutta käyttäytyy silti uhkaavasti.
Maailmanmaine on antanut sille ilmeisesti diivan itsetunnon.
En toki tiedä mitä noiden hyönteisten välillä tapahtuu emotionaalisesti, mutta Fritz selvästi säikkyy pienempäänsä. Huonoja kokemuksia kai.
Aina kun geenihirmu lähestyy, Fritz ottaa muutaman nopean askeleen taakse.
Terminaalikiusaaja oikein taitaa olla tämä tulokas.
Koska yhteinen viinilasillinen on synnyttänyt minussa tietyn sympatian Fritziä kohtaan, osallistun suhteellisen jumalallisella voimallani noiden nokkapokkaan, ja ajan kiusaajan matkoihinsa.
Jos notkuisimme baarikärpäsinä jossain tiskillä, läppäisin Fritziä toverillisesti selkään ja vakuuttaisin etten ole koskaan tavannut noin mukavaa raatokärpästä, ollaan kavereita lopun ikämme, oho…
Eckhartin mukaan kaikella olevalla on yksi, erottamaton, jakamaton perusta:
”Nyt me sanomme, että Jumala – sikäli kun hän on Jumala – ei ole luodun korkein päämäärä, sillä vähäisinkin luotu omistaa jo (kursiivi minun) tämän rikkauden Jumalassa. Jos kärpäsellä olisi ymmärrys ja se haluaisi järkensä avulla hakeutua takaisin jumalallisen olemisen ikuiseen syvyyteen, josta se on tullut, Jumala ei Jumalana voisi tyydyttää edes tuon kärpäsen kaipuuta. Rukoilkaamme siis Jumalaa, että vapautuisimme Jumalasta ja saisimme kiinni sen ikuisen totuuden nautinnosta, jossa korkein enkeli, kärpänen ja sielu ovat yhtä ja samaa. Siellä olemiseni lepäsi ja siellä minä tahdoin mitä olin ja olin mitä tahdoin. Sanomme siis: joka haluaa tulla tahdossa köyhäksi, hänen on tahdottava ja kaivattava yhtä vähän kuin silloin, kun häntä ei ollut. Tällä tavalla on siis köyhä se, joka ei mitään tahdo.”
Yksi, vaikka on monta, on lopulta yksi. Sama.
Syntynyt on itsessään eli erillisenä tyhjä, olematon, mutta oleva yhtenä, perustassaan.
Minä ja Fritz, suomalainen ihminen ja saksalainen raatokärpänen, yhtä niin olemattomuudessa kuin olemisessakin. Erottamattomat, vaikka emme toisiamme kovin hyvin ymmärräkään, kielen ja ajatuksen tasolla.
Minusta näyttää kuin Fritz alkaisi olla valmis kotiin lähtöön, ei vain saa lähdetyksi. Niin saattaa tavernassa joskus käydä, huomaamatta.
Liikautan veistä, kärpänen lentää pois.
Alan raahata kassiani kohti lähtöporttia, ja kohta olen ilmassa itsekin.
Osamme ovat vaihtuneet, sinä lennät nyt omilla siivilläsi, minä olen kasvottomien, itseäni paljon suurempien voimien armoilla, jättiläiskärpäsen mahassa.
Tilaan lasillisen punaviiniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti