Lupus homini homo

Kotipihaa ympäröi kuusiaita, siinä on aukko. Susi tulee sen kautta usein öisin. Olen vasta kolmevuotias, en kaksinen sudentappaja niin muodoin, niillä lihaksilla.

Se tulee kaukaa, ja nostaa käpälät ikkunalaudalle. Irvistää. Se oli täällä jo paljon ennen kuin minä. (Kumpi meistä on tunkeilija?)

Se ei pääse sisälle, ei se pääse. Ei kai se pääse!

Se on suden vaatteissa, viestintuoja. Se tuli opettamaan mitä pelko on, ja minä opin nopeasti.

Suden on nälkä. Minä olen ruokaa. Yhtälö on karu.

Minä tulen läheltä.

Jouko Teperin tutkimuksessa ”Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla”

kuvataan muun muassa pyyntimenetelmiä. Sudenkuoppa oli niistä yksi.

Oma suteni saattaa olla niiden jälkeinen, jotka tuolloin yli sata vuotta sitten jolkuttelivat näitä samoja seutuja. Ne tappoivat oikeasti 25 - 30 lasta eri puolilla Turun tienoota. Ehkä se tulee luokseni ikivanhoja unia pitkin. Sanalliseen kertomaperinteeseen en usko, tuskin kolmevuotiaalle sellaisia satuja ovat lukeneet iltojen ratoksi, isot ihmiset.

Aivoissa, mielessä eli sielussa, on ehkä kuin kuusiaidassa aukkoja, joiden kautta vanhat sudet ja muut ikipeijakkaat tulevat luo. Mikseivät myös enkelit ja keijukaiset, vaikka harvemmin.

Aivot ovat paljon ”minä olen tämä tyyppi tässä” -ajatusta vanhempia. Niissä on paljon muinaista tavaraa, luolia ja aukkoja, tulen loimotusta ja kiiluvia silmiä.

Sudenkuoppa oli kolme kertaa kolme kertaa kolme metriä, keskellä paalu jossa tasanne, ja siinä onneton kotieläin syöttinä.

Teperi kertoo, että erään kerran, Munkkiniemessä.., kuoppaan oli pudonnut koira, kettu ja susi. Ansan kokija kohtasi aamulla – kreivin aikaan? - näyn jossa kukin eläin istui omassa kulmassaan ”kohtaloaan odottaen”. Kukin omassa nurkassaan kuin tuhma kansakoulupoika.

(En voi mitään tunteelle, että suden osa oli surullisin, romahduksensa syvempi kuin muiden.)

Tässä istun enkä muuta voi. Hännät ovat koipien välissä koiraeläimillä. Yleinen hämmennys vallitsee.

Voittajan oloa ei ole kellään. Tilannetta tutkaillaan. Mihinkään ei pääse. Luimistellaan.

Suden metsästysvaisto on sammunut. Ei tällaisella hetkellä maistu tarjottimella jo valmiina olevakaan ruoka. Juuri nyt ei olekaan nälkä. Suden hetki ja sydän lyö.

Koira yrittää olla kuin ei olisikaan, odottaa vain. Ei oikein tiedä itsekään mitä, elämää vai kuolemaa. Susi on melkein lajitoveri - tavallaan siis läheinen - mutta tietää kuolemaa. Se takajaloilla kulkeva on usein mukavampi, mutta arvaamaton, ja juuri se on parhaan ystävänsä tähän jamaan saattanut. Petollinen ystävä, silti ainoa toivo!

Kettua harmittaa ehkä eniten. Rauhallinen, ovelanakin pidetty ohikulkija metsäpolulla, joka nyt näin ikävästi petti alta. Se punoo juonia, mutta pelastava köysi ei valmistu, vaan lipsuu pois aivoista.

Kertomuksen loppu jää avoimeksi. Veikata sopii että villien osapuolten loppu ei jäänyt.

Tämä tarina on tosi, eikä edes ainutlaatuinen.

Kirja kertoo myös ihmisistä jotka ovat pudonneet jo lauenneeseen ansaan, hukan viereen.

Peto ei olisi voinut kuulemma vähemmän välittää jäykäksi järkyttyneestä, äkillisestä kuoppakaveristaan. Pois pitäisi päästä, on ainoa ajatus harmaan pään harmaissa aivosoluissa, ei enää tappotyö.

Sotien ajalta tunnetaan useita tapauksia, joissa pommikoneen lentäjä kohtalokkaan osuman saatuaan ohjasi putoavan koneensa tarkoituksellisesti vihollisen kaupungin ohi, asumattomaan paikkaan. Lentäjä ei hypännyt laskuvarjon varaan ja siten kenties pelastanut henkeään, koska silloin kone olisi pudonnut asutuksen keskelle. Sen saman joka juuri äsken oli tarkoitus pommittaa tohjoksi… Nopea pukeutuminen lampaan villoihin…

Tai sitten kuolema herätti vihollisrakkauden, sammutti suden nälän, jonka kodin-, uskonnon- ja isänmaanrakkaus oli synnyttänyt. Ei ollut enää voittajan oloa, eikä pommittajan. Isänmaatani outona etsiä saan, pian ehtivät ehtooni hetket.

Vaarallisimpia susia ovat lampaat lampaiden vaatteissa. Ne jotka ajattelevat ”olen lammas lampaiden vaatteissa”.

Jos ei tunne petoa itsessään, näe sen ahneuttaan kiiluvia silmiä (siis että juuri minä olen se susi ja sellaiseksi jään), muuttuu oikeaksi tappajaksi.  

Iskee käpälänsä ikkunalaudoille ja pommikoneen ohjaimiin. Kohtaa ihmisen ihmisenä, veren maku suussaan ja taivasosuuden kiilto silmissään. Ryhtyy lammasten paimeneksi.

Pappeja on joskus sanottu sielunpaimeniksi. Se on kaameaa. Sellainen paimennus on valjua lievissäkin tapauksissa, vaikeissa vastenmielistä.

Vain yksi on paimen, lauma on yksi. Paimen ja lauma ovat yksi.

Kun sana on oikein julistettu – laki: et ole mitään! evankeliumi: olet kaikki! - ja sakramentit oikein jaettu, kun kaikki leipä on sinun eteesi annettu ja syöty, sekä kaikkeen vastaanotettu, kun kaikki viini on juotu, muuttunut kaikkeuden vereksi ja kaikki päät selvinneet, ei ole kuoppaa, ei sutta, lammasta, kettua, koiraa, pappia, piispaa, maallikkoa, ei laumaa eikä paimenta.

Ei eroa, ei aitaa.

Susi kääntyy pois.

Lapsi nukkuu.

Ikkunalauta on tyhjä.