Muratti

Ylösnousemuskappelin alttariseinää kiipeää mystinen muratti.

Se ei ehkä itse ihan tajua symbolista statustaan.

Muratin muutama alin metri on vihreä ja elossa. Seinä on laaja ja valkoinen. Haarojen yläosat ovat ruskeita, kuolleet. En tiedä miten se on mahdollista. Se on ollut noin jo vuoden, parikin.

Vahtimestari kertoo että muratin tila ei ole suinkaan tarkoituksellinen. Murattiin ei ole koskettu.

Kasvi kurottaa kuolemaan, eikä se ole siinä työssä yksin. Kaikki muutkin ovat kasvin kumppaneita.

Arkussa makaa merkittävä henkilö, kuka tahansa, muistoihin merkitty mies tai nainen. Muisto ei elä.

Arkku on tyhjä. Minä tunnen kuinka tyhjä se on, makaan itsekin siellä.

Minä makaan aina itse arkussa kun joku makaa.

Äänetön huuto, mahdoton kuulla.

Jälkeeni ei jäädä.

Hiljaisuus on maailmaa ja koko olemassaoloa vanhempi. Tietenkin myös ”hiljaisuutta”.

Jeesus herää eräänä aamuna heikossa hapessa. Ehkä on aamu Kaanaan hääkestien jälkeen. Yöllä tuli muutettua vettä viiniksi sammiokaupalla, ja varmaan yksi sammiollinen muutettua omaankin verenkiertoon.

Mutta nyt on lähdettävä taivaltamaan taas. Miehellä on nälkä. Viikunajonossa tulee rähinä.  

Puu seisoo tien vieressä, mutta siinä ei ole hedelmää. Lehtiä vain. Jeesus kiroaa. Siitä on oksat pois kun tämä Poika kiroaa!

Puu kuivettuu. Lehdet ruskettuvat alhaalta ylös asti.

Opetuslapset ihmettelevät temppua. Jeesus vastaa, että jos uskoa vain olisi, vuorenkin voisi käskeä mereen siitä. Voisi pyyhkiä tsunamitse rannat puhtaiksi ruskettuneista turisteista. (Uskon vähäisyys taitaa olla joskus ilmeinen siunaus.)

Viikunapuun lehdillä ei mene hyvin raamatunhistoriassa.  Esi-isä ja -äiti saivat viikunan lehdistä vaatteet alastomuutensa häpeän verhoksi, kun olivat langenneet syömään hedelmän kielletystä puusta. Ei enää hedelmistä tietoakaan, lehtiä vain. Viattomuus loppuu, aika alkaa. Ensin viikunan lehtien havinaa, sitten historian.

Muistotilaisuus on Upseerikerholla. Mannerheim leviää pitkin kabinetin seiniä.

Pois lähtiessäni otan narikasta väärän takin. Huomaan sen vasta autossa.

Taskussa on jonkun herra Karhun käyntikortti. Tulee heti syyllinen olo. Huolimattomuus tekee varkaan vielä helpommin kuin tilaisuus.

Juoksen hengästyneenä vaihtamaan oikean takin päälle ja palaan autolle. Kännykkä on jäänyt Karhun takkiin. Taas juostaan.

Haluaisin selittää jollekulle toimiani tai edes ottamisiani. Ketään ei näy, ja minä sujautan käteni vieraaseen taskuun, otan omani pois. Vilkaisen ympärilleni. Kukaan ei huomannut. Kiirehdin ulos. Tunne on omituinen. Kuin varastaisi jotain itselle kuuluvaa, ja häpeäsi sitä.

Häpeä on epäilevän katseen alla olemista, realiteeteista viis.

Joku ärsyttävä venäläiskirjailija käskisi nyt portsarin juoksemaan minut kiinni.

Saisin selitellä poliisiasemalla. Minua ei uskottaisi. En muistaisi hädissäni koodia.

Poliisit katselisivat minua halveksivasti. Päässäni mustenisi, yrittäisin käydä poliisiin käsiksi, säälittävä veto. Minut suljettaisiin putkaan.

Yksi väärinkäsitys synnyttäisi seuraavan. Vajoaisin yhä syvemmälle selitysten suohon.

Minut vietäisiin karjavaunussa Siperiaan. Olisi hirveä vilu. Kiskot vain kolisisivat harvakseltaan.

klonk,

klonketi,

klonk,

Kerran kuukaudessa saisin kotipuolesta kortin. Lopulta ei tulisi enää niitäkään. En tiedä, olisiko rangaistussiirtolan postinvälitys tahallaan estänyt niiden tuomisen!

Hirvittävän yksin koko loppuelämä jossain Verhojanskin tuolla puolen, mitättömän asian takia!

Toivottavasti herra Karhu on nyt tyytyväinen!

Ruuaksi saamme pari kertaa päivässä vetistä kaalikeittoa. Muistojen lehdet ruskettuvat.

Avuttomuuteni leviää pitkin Siperian lohdutonta aroa. Louhitaan vuorta, ei suinkaan siirretä hengen voimin. Orjana louhitaan,

klonk,

klonk,

Konfirmaatiossa teinit laulavat täysillä. Minä liikutun ja pelkään sen johtuvan ikääntymisestä. Nieleskelen kyyneleitä silmäkuopillani, vanhentunut alipainepehmopääpappi.

Onneksi liturgia sallii ikääntyneen kääntymisen alttariin päin.

Teineillä on tiettyjä vaikeuksia, mutta he ovat niin elossa. He ovat muratin alaosaa.

Yhteiskunnan yläpää ruskettuu rajattomasti laitoksissa.

”…meitäkin nyt tuuli kutsuu lentämään… Irti päästä, olet vapaa lähtemään, vapaa palvelemaan Jumalaa… Kotimme on tuuli, emme pesää tehdä voi…” jne.

Menkää lapset, lentäkää!

Muutaman vuoden kuluttua tapaan heitä häissä. Pesä on tehty. Tuuli tyyntynyt.

Muratti on kiinnittynyt kappelin seinään. Yhteiskunta on painanut otsaan direktiivinsä ja silmiin kuvansa.

Ollaan jotakin. On henkilöidytty ja löydetty oma paikka maailmassa sekä takki.

Takki on tyhjä ja toisen. Takissa on paikka.

Poika kulkee ohi ja kiroilee.

Ei hedelmää.

Klonk.

Ikaros lojuu turvallaan tantereessa, perinteen turvissa.

”Riisuttuaan katoavat rievut yltään, hän pukeutui jälleen katoamattomuuteen, jota kukaan ei voi enää riistää häneltä.

Kun hän astui pelottaville, tyhjille poluille, hän kulki niiden ohitse, jotka unohdus oli riisunut alastomiksi. Hän, joka on tieto ja täydellisyys, julisti niille, jotka ovat sisimmässä. Hän opetti niitä, jotka pystyivät ottamaan opetusta vastaan. Juuri nämä jotka ottavat opetuksen vastaan, ovat ne elävät, joiden nimet on kirjoitettu elämän kirjaan. He oppivat millaisia he itse ovat. Heitä opettaa Isä, ja he kääntyvät takaisin hänen puoleensa.” (Gnostilainen Totuuden evankeliumi)

Gnostilaiset polut ovat pelottavan elitistisiä. Yksi kymmenestä tuhannesta joiden ohi hän kulkee, kuuntelee. Yksi kymmenestä tuhannesta jotka kuuntelevat, kuulee.

Valtakunnan lapsia on todella vähän.

Portti on järkyttävän ahdas.

Gnostilaisten mukaan pakanan eli sen joka ei kuule, ei tarvitse tästä huolestua: kuolema ei kosketa häntä, sillä hän ei ole koskaan elänytkään. Hänen kuolemansa on kuin hologrammin tai sateenkaaren katoamista. Ei sielua, tai muuta sellaista.

Joka ei ole sisimmässä, ei ole missään.

Kuulijan osa on karumpi. Hän on syntynyt ja elää. Hän voi kuolla…

Minusta elitismin tuhoaa kuin koiperhosen se että Valoa ei voi kukaan lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä (1.Tim.6:16). Kuuleminen ja tunteminen eivät eroa olemisesta. Joka tuntee tai näkee hänet, on hän. Joka on sisimmässään, on kaiken muunkin sisimmässä. Ei minkäänlaista eroa.

Henkilö, henkilöstö, henkilösuhteet ja -kemiat ja -kohtaisuus  (myös sellainen vapahtaja) on katoava riepu, vieras takki, Karhun talja. Polut ovat tyhjiä. Ei kulkijaa, hyvä jos polkuakaan.

Tiet loppuvat alkuunsa,

ihme kyllä.

Karkuun Siperiasta!

Takaisin!

Virkavaltaa turpaan!

Pakki päälle ja takki pois päältä!

Perävalot edellä Upseerikerholle ja kappeliin!

Kaikki vaatteet pois häpeästä huolimatta!

Katse kohotkoon murattiin koko pituudeltaan!

Katse seinään jolla se kiipeää!

Seinän läpi!

tyhjille poluille…