Poika kotiin!

Anglikaanipiispa John A.T. Robinson huomasi 60-luvulla että Jumala on muuttanut.

Osoite ei ole enää ylhäällä Kilvoituksenkujan kanssa risteytyvän Taivastien päässä, vaan nyttemmin maan päällä.

Tarkemmin sanoen suurkaupungeissa.

Agraariyhteiskunnan säiden ja ilmojen säätäjän aika on ohi, maalaiskylähenkisen ihmisen aika niin ikään.

Robinson tulkitsi evankeliumin toteutuvan ilmeisimmin siinä anonymiteetissä minkä suurkaupunki tarjoaa asukkaalleen. Ei vallitse enää lakihenkinen ahtaus mikä aiemmin leimasi maalaiskylän elämää. Kaupungissa on ilo ja vapaus, nimettömyys. Oikea etiikkakin nousee urbaanin ihmisen vapaudesta olla oma itsensä ilman kylän yhteisöllistä, jatkuvaa läsnäoloa, ja eksistentiaalisen Pomon päällikkyyttä.

Ei käynyt niin, mister Robinson. Jumala ei viihtynyt maan päällä, eikä ihminen yksin, ilman alati päivystävää yhteisöä.

Jumala muutti takaisin yläkertaan,

ja ihminen perusti FaceBookin ja muut sellaiset uudeksi kyläkseen.  

Kylämökissä on vain yksi ikkuna, mutta siitä näkee raitille.

Saa kommentoida.

Saa tykätä. Saa olla, merkitsevästi, tykkäämättäkin.

Saa heittää ikkunan läpi vitsin tai juorun.

;=)

Saa päivitellä maailman ja päivittää itsen menoa.

:=(

Muoto ja merkit ovat muuttuneet, mutta peli jatkuu.

Verho heilahtaa, kuka tuo nyt on? Joku mikä lie muukalainen. Sillä on varmaan narsistinen persoonallisuushäiriö kun noin kukkoilee. (Se on kiva käsite ja pätee melkein jokaiseen joka ei ole minä.) (Tai meikäläinen, mikä on sama asia.) Ihan sääliksi käy tuollainen!

Kenen luo se mahtaa mennä, tuon! Jopas! Mitä mahtaa olla tekeillä?

Kylä on laaja. Kun tämän kylän raittia rampataan, Mumbain mökissä verho saattaa heilahtaa. Jos Mumbain mökin mummoa kiinnostaa ja mikä ettei kiinnostaisi.

Kylä on mieli ja mieli pieni. Ei auta siinä universaalikaan sosiaalinen media.

Mitä siis on tekeillä, kertokaa se minulle! En kai minä ole jäämässä ilman!

En kai ole jäämässä sitä paitsi!

Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu!

Miksi joudun syömään sikolätissä?

Liityin frisbeegolfkerhoon. Se on herras-, ja rouvasihmisten laji eikä maksa juuri mitään. Tarkoitus on saada kiekko ilmojen halki kohteeseensa metallikoriin, mahdollisimman vähälukuisin yrityksin eli heitoin.

Se on kaunis laji. Osaavan heittäjän kädestä kiekko lähtee kuin ufo tieteiselokuvassa tai kuin ihmisen mieli.

Aloittelija joutuu menettämään kasvonsa joskus ikävällä tavalla kun lätty lähtee suorassa kulmassa toivottuun suuntaan nähden. Kanssakilpailijakin saattaa menettää siinä kasvojaan, ainakin vähän, palkeenkielisesti.

Kierros päättyy silti aina koriin. Aina. Vaikka metri kerrallaan.

Paitsi jos kiekko lentää pensaaseen tai puroon josta se ei enää löydy. Muuten aina.

On päästettävä irti oikeassa kohdassa, rennosti ja liikaa puristamatta.

On myös varottava liian korkealle lähteviä heittoja. Ne näyttävät aluksi hyviltä, mutta voima loppuu ja kiekko peruuttaa omaa lentorataansa pitkin takaisin. Se on noloa ja turhauttavaa, aloittelijan punastuneeseen sieluun tulee palkeenkieli.

Kiekon aerodynamiikka on sellainen, että lento kiertyy loppuosassa, yleensä vasemmalle. Heitto on siis tähdättävä vähän sivuun kohteesta.

Osumasta tulee helähtävä ääni, kun kiekko törmää korissa riippuviin ketjuihin. Helähdys merkitsee onnistumista, ja sielu taivaaseen vilahtaa. Sielu ei välitä vaikka viimeinen heitto lähtisi metrin päästä. Se iloitsee silti, ja on valmis uhraamaan vaikka vohlan tahi teurasvasikan. Poika on perillä.

Mielen kiekko on sana ja lause. Ei vain välineellisesti vaan, mikä huimempaa, myös sisällöllisesti. Mieli ei käytä sanoja, vaan koostuu niistä. On vain sanoja, ei sanojaa.

Sanoja on vain sanoja eli ajatus.

Tämä on hankala niellä. Ei sanojaa noin vain syödä. Täytyy löytyä joku joka vastaa sanoista(an). Löytyy kyllä mutta ei ole.

Sanat ovat tosia, mutta niiden subjekti ei. Se on kadonnut puskiin. Uskottava se on.

Kierros jatkuu kevyemmin.

Paljon kevyemmin.   

Raitilla ja reitillä kun ollaan, kiekkoja lentää. Se on niiden tapa ja tottumus. Ei haittaa.

Korkeita sanoja tulee välttää. Ne palaavat yleensä omaa rataansa pitkin kuin tuhlaajapoika, vaikka lähtöliito oli kaunis. Ei helähdä.

Suoraa tähtäystä ei suositella myöskään. Tulee kuitenkin outo tuulenpuuska ja tulee pensas. Monta pensasta, mikä on se oikea? Kahahtaa ja kohahtaa, ei helähdä.

Kierteellä helisee helpommin.

Helky laulu kautta rantain!

Joskus kuullaan, omastakin suusta, tunnistamattomia lentäviä objektilauseita. Ne tulevat korkealta ja kovaa, mutta eivät ole oikein mitään kieltä.

Objektilauseiden kanssa saa olla varovainen.

”Kun huomaa olevansa olemassa, on aistimus sama kuin mielipuolella, joka havaitsee hulluutensa ja yrittää turhaan nimetä sitä…

Olen sovinnainen, elän, yritän elää, matkimalla, pelisääntöjä noudattaen, omaperäisyyttä kammoksuen. Automaatin alistuneisuutta: teeskennellä intoa ja nauraa sille salaa, tyytyä sovinnaisuuksiin torjuakseen ne salaa, olla kirjoilla kaikissa rekistereissä mutta vailla asuinpaikkaa ajassa, pelastaa kasvonsa, vaikka olisi välttämätöntä menettää ne…” (Cioran)

Mielen perustila on yhtä tuskaa. Rahat paloivat porttoloissa. Tämä tosiasia on yritettävä torjua.

Mieli on saatava askartelemaan. Liitytään kerhoihin, lähdetään kylille. Heitetään kiekkoja, usein toisia otsaan.

Ollaan jotain mieltä ja osoitetaan sitä.

Ollaan tuskassa kuin kiekot puskassa.

Hortoillaan raitilla ja hoilotetaan.
Tullaan uskoihin monenmoisiin. 

Halutaan enemmän. Kaikki ei voi olla tässä.

Näin ei voi olla!  

Ihmisen mieli on sikolätti, kasvot...

Siksi olisi välttämätöntä menettää kasvonsa ja mielensä. En tiedä miten se käy, paitsi ehkä näkemällä: Täällä ei ole mitään.

On käännyttävä, mutta ei juuri mihinkään suuntaan.

Pois.

Tullaan puskista.

Kohti koria ja kotia. 

Eckhartilla on hurja määritelmä tai ei-määritelmä oikeamielisistä:

”He ovat niitä, jotka ovat jättäneet itsensä ja omansa kokonaan taakseen eivätkä etsi mitään minkäänlaisista asioista, eivät pienistä eivätkä suurista. He eivät katso minkään olevan alapuolellaan, yläpuolellaan, vierellään tai sisimmässään. He ovat niitä, jotka eivät tavoittele hyvyyttä, kunniaa, mukavuutta, tyydytystä tai hyötyä, eivät sisäisyyttä eivätkä pyhyyttä, eivät palkkaa eivätkä taivasten valtakuntaa. He ovat erkaantuneet kaikesta tästä… He antavat hänelle (Jumalalle) sen, mikä on hänen.”

No niin. Siitä sitten. Jotain... Ei jotain.

Yksin. Ilman muuta.

Ei mieltä, vain suunnaton…

Teurastakaa vohla...

en todellakaan tiedä...

Never mind.