maanantai 4. toukokuuta 2026

Tunnistus

”Tutkikaapa itseänne: uskotteko? Pankaa itsenne testiin. Ettekö tunnista Jeesusta Kristusta itsessänne? Mahtaako käydä niin, ettette läpäise testiä?” (2.Kor.13)

Jos tutkimustuloksena on ”uskon”, älkää suotta uskoko, jos ”en usko”, samat sanat.

Tutkimus ei koske henkilön oikeita tai vääriä valintoja suhteessa Henkeen, jonkinlaista ”kristityn” identiteettiä, tai uskon rakennelmaa ja sen kestävyyttä.
”Minä” en voi läpäistä näitä testejä - niin ahdas on portti, niin kaita tie.
Jakautumaton Henki on uskon subjekti, alku, keskikohta ja loppu.

”Tunnistaa Kristus itsessään”, on itseyden ykseyttä.

Kristus tunnistaa ”minussa” itsensä, eli jakautumattoman kirkkautensa (Kol.1).
”Minut” on vapautettu näistä tehtävistä paljon helpompiin, ajallisiin eli hetkellisiin käytännön hommiin: olemaan se joka olen, pelkkä ihminen.

Koepaperi palautetaan tyhjänä, silti ja siksi hyväksyttynä.

Maan kamaralta

”Kun minut nostetaan maan kamaralta, vedän kaikki luokseni.” (Jeesus Joh.12 mukaan)

Minä elin, minä kuolin, minä elän.
Minut nostettiin ristille, mutta nousin kuolemaa ylemmäs, ja vedin kaikki mukanani. Olen kaikki kaikessa (Ef.4).
Yksi kuolema, yksi elämä, yksi henki.
Liha lahoaa, veri valuu maan kamaralle.

Elämän näytelmät alkavat, kestävät aikansa ja loppuvat, mutta henkeään ei voi menettää.
Persoona on hetkellinen roolihahmo (Shakespeare), äkkiä poissa, kun teatterin katsomossa valot syttyvät (Ps.90).

Näyttämöllä on kaikenlaista menoa ja meininkiä, komediaa ja tragediaa. Näytellään niin kuin käsikirjoitettu on, hyvin tai huonosti. 
Lopulta roolisuoritus on tehty ja esirippu laskeutuu – joskus repeääkin, kuten pisimpänä perjantaina taannoin.
Minut henkilönä nostetaan maan kamaralta, mutta henkenä yhteen, pyhään ja yhteiseen olemiseen.

Tämä tapahtuu koko ajan, nyt.

Miten tässä käy?

Huoli tulevaisuudesta myy hyvin mediaa, politiikkaa ja uskontoakin.

Miten tässä oikein käy, kun lööppi on löytänyt taas seitsemän uutta salakavalaa uhkaa ruumiista, yhteiskunnasta, maailmanpolitiikasta? 
Putinin hyytävä lausunto! Trumpin kylmäävä vastaus! Diabeteksen, muistisairauden piilevät ensioireet! Pettääkö puoliso, lue jäätävät merkit!
Meitä väijytään ulkoa ja sisältä! Droonit surisevat korvan juuressa!

Missä vietän huomispäiväni, vanhuuteni, iäisyyteni?
Luottaako kuluttaja / uskova tulevaisuuteen? Mihin rahani ja uskoni riittävät? Miten tulevaisuus tulee? 
Aukeaako taivas?
Huoli on ainoa vaihtoehto, jos samastun tähän ruumiiseen, ja sen sisällä majailevaan fantastiseen persoonaan, kuolevaan vehnänjyvään (Joh.12).
Mutta jakautumaton Elämä ympäröi jaetun ajan, menneisyyden ja tulevaisuuden.
Henki ja henki ovat yksi.
Henki ei ole huolissaan.
”Älkää huolehtiko hengissä pysymisestä, siitä mitä söisitte ja joisitte. Älkää huolehtiko siitä, miten pukeutuisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ravinto ja ruumis enemmän kuin vaatteet?” (Matt.5)

Autuaat aistit

»Autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat!” (Matt.13)

Taivas on välitöntä todellisuutta, ei vain toiveikas kertomus tulevasta, ”olen kuullut, on kaupunki tuolla, siellä kerran, ah, olla mä saan” tai jotain.
Elämä ei ole ”tuolla”, aikajanan päätepisteessä, vaan lähellä (Luuk.17), jopa lähempänä kuin ”täällä”, jo ennen ajanlaskun alkua (Ef.1).

Näkijä näkee ja kuulija kuulee heti sen, mitä näkee ja kuulee. 
Ennen rukousta, meditaatiota, hengen hienosäätöä tai ”sydämen ylentämistä”. Jos ei näe ulkoista valoa tai kuule ulkoista ääntä, pimeyden näkee ja hiljaisuuden kuulee kuitenkin (tai jotain suhinaa…), ilman vaikeuksia. 
Kaikki on valmista (Luuk.14).

Aistijan ja aistimuksen tällä puolen on jakautumaton kaiken perusta.

”Tällä puolen” ei ilmennä ajan ja paikan asetuksia, vaan ne ylittävää valtakuntaa, joka ei rajoitu aisteihin, mutta silti taustoittaa ja kokee ne kaikki, karkeimmasta ylevimpään.

 

Viikunan lehdet


”Niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” (1.Moos.3)

Tätä hedelmää on ihmiskunnan historian sivu nautittu mahan ja sydämen täydeltä, ja kaverillekin tarjottu.

On avauduttu oman minän jumalaisuudelle, hyvän ja pahan tietämiselle, teesit naulattu, rajat vedetty, muurit pystytetty.

On iloittu siitä, että juuri minulle on osunut armo tai järki sijoittua hyvän puolelle, ja lähetysnäkynä on saattaa tämä oma erityistieto yleiseen tietoisuuteen – nykyään varsinkin somessa!

Samalla on solmittu viikunan lehdet peittämään elämän intiimit osat, eli Puutarhan perimmäinen, ”tietämistä” edeltävä olemisen viattomuus, joka on kaikkien yhteinen.

Sisimmän epämääräinen levottomuus on viesti Puutarhasta, jonka kutsutuoksu ei ole peittynyt keneltäkään kokonaan, vaikka onkin laimentunut väkevämpien ajallisten, lahoavien hedelmien hajujen alle.
Tieto katoaa, rakkaus ei (1.Kor.13).

Olen

 ”Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne, johdattamaan teidät uuteen, luvattuun maahan.” (2.Moos.3)

 Aavikkovaellus kohti uutta maata oli tulvillaan ihmeitä ja pettymyksiä, nälkää ja kylläisyyttä, itkua ja naurua, vihaa ja rakkautta, syntymää ja kuolemaa, tuhoamista ja rakentamista.
Tultiin lopulta perille, mutta meno ei juuri muuttunut. 
”Maitoa ja hunajaa” vuoti, mutta paljon vuoti vertakin.
Ja vuotaa yhä, moni taho pitää samaa maata pyhänä.

Aika on evakkoretki, jossa jokaista perille pääsyä seuraa kuin luonnonlakina diaspora, hajaannus. Luonnossa entropian laki…

Mutta pyhyys – minä olen - ilmenee hajoamisessakin. Henki virtaa eri suuntaan kuin luonto, kohoaa vaikka ruumis ja mieli painuisivat, kokoaa vaikka ne hajottaisivat.
Koko maanpiiri on silloin luvattua maata.
Maa, jolla seisot, on pyhää maata: riisu siis vaelluskenkäsi, olet perillä!