Tuuli käy yli

Diogenes Sinopelaisen määrätyllä tavalla epämääräinen elämä ja yhtä epämääräiset opetukset nostavat hurskaaksi ja viisaaksi itsensä uskoneen lukijan hiukset pystyyn ja ruumiin seinälle, kuin Ilmestyskirjan hurmioitunut, epämääräinen kirjoittaja Laodikean alkuseurakunnan epämääräisen enkelin:

”…sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.”

Diogenes ei ollut haalea, rakastettava kyllä, vaikka melko rasittavalla, kuuman kylmällä tavalla.

Cioranin mielestä rehellisempää ihmistä ei ole ollut; hän on samalla sekä äärimmäisen vilpitön ja kirkasälyinen että esimerkki siitä, mitä voisimme olla, jos tekopyhyys ja ehdollistamiskasvatus eivät jarruttaisi halujamme ja tekojamme.

Diogenes väärensi rahaa kotikaupungissaan Sinopessa, ja tuli potkituksi sieltä Ateenaan.

Hän kulki keskellä päivää Ateenan katuja lyhty kädessään, ja etsi (rehellistä) ihmistä. Eikä löytänyt kuin pelkkiä väärennöksiä.

Yhteiskunnallinen urakehitys johti miehen istumaan alasti tynnyrissä ilman pennin hyrrää. Puinen juomakuppi hänellä oli aluksi, mutta kun köyhä pikkupoika näytti miten vettä juodaan suoraan kämmenten muodostamasta kupista, hän heitti inhoten mokoman materiaalisen omaisuuden jäänteen menemään. Semmoiseenkin voi kiintyä. Pikkupojatkin tietävät paremmin.

Diogeneella oli hätä sieluista, jotka sen sijaan että olisivat oikeasti paneutuneet etsimään kärsimyksen ja muun pahuuden olemusta ja juurta, tyytyivät näennäisselityksiin, teeskentelyyn ja sosiaaliseen sovinnaisuuteen.

Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, niinpä Diogeneskin aikalaistaan keisari Aleksanteri Suurta.

Suuri tuli pienen luo ja esitteli itsensä – perustellusti – maailman omistajaksi. Ja sanoi että voisi tehdä mitä vain mitään omistamattoman hyväksi, antaa kultaa ja kunniaa, miksei vaikka puolet valtakuntaakin.

Mitä saisi olla?

”Se saisi olla, kiitos, että siirtyisit metrin verran sivuun, kun jää tuo aurinko ikävästi paistamaan selkäsi taa. Muuta ei nyt tule mieleen.”  

Toisen kerran keisari yhytti Diogeneen hautausmaalla luukasaa kaivelemassa, ja ihmetteli syytä. ”Etsin tässä isäsi luita, mutta piru kun ei niitä erota mitenkään orjiensa luista.”

Filosofia oli tuolloin vielä elämän ja kuoleman kysymys, ei mitään akateemista rupattelua tai edes väittelyä.

Tynnyrillä kävi muuan, joka valitteli, ettei oikein omista päätä joka taipuisi filosofisiin pohdintoihin, vaikka asia periaatteessa kiinnostaakin. ”Kannattaako siis elää ollenkaan, jos ei voi elää hyvin?” Diogenes vastasi.

Luonto, ”physis”, on hyvä, kaunis ja tosi. Inhimilliset konventiot, lait ja roolipelit, ”nomos”, ovat hulluutta, turhamaisuutta, teeskentelyä ja itsepetosta.

Kerrotaan että Diogenes uhmasi paikallisia tapoja myös siten, että söi ja joi, teki tarpeitaan ja masturboi torilla julkisesti. (Älä tee tätä kotikaupungissasi, jos et omaa vakaata ja lujaa filosofin kutsumusta. Muuten voi myöhemmin nolottaa.)

Täten hän sai tittelin Koira. Kreikan kynikos tarkoittaa ”kuin koira”.

Kyynisyys on siis alun perin koiramaisuutta eli koiran luonnollisuutta – nyttemmin käsite on saanut selvästi negatiivisemman sävyn, kun se tarkoittaa ylimielistä ja ilkeää elämänasennetta, että ei tuosta eikä tästä mitään tule kuitenkaan - mikä on tietenkin totta sekin eli koiramaista; eihän koira ole tulossa joksikin vaan on mikä on. 

Diogenes ei ollut luonnehdinnasta yhtään pahoillaan. Koira on hyvä, tosi, kaunis ja kyyninen, toisin kuin tekopyhät ihmiset, jos eivät herää höperöistä unistaan, vaan jatkavat haamujen hamuilua. Siihen aikaan koirat olivat kai isännättömiä kulkureita - eivät sohvapuudeleita tai näyttelykoiria - kuten viisaat ihmisetkin.  

Filosofi kutsuttiin hienoon taloon vierailulle. Häntä kiellettiin sylkemästä lattialle. Diogenes sylkäisi isännän kasvoille. ”Ainoa likainen paikka koko huushollissa.”

Ei uskalla ajatella, mitä Diogenes ajattelisi esim. FaceBookista. Peukkuako tulisi, vai syvällisempiä eritteitä.  

Kotikaupunkia uhkasi vihollisarmeija. Kansalaiset ryhtyivät kiireellisiin puolustustoimiin. Kuka viritti aseita, kuka vahvisti linnoituksia, jokainen yritti olla hyödyksi tavalla tai toisella. Vallitsi yleinen, hätäinen hyörinä. Diogenes alkoi työntää tynnyriään edestakaisin ja puuskutti puuhakkaasti. ”En halua olla porukan ainoa laiskuri, vaan toimia muiden mukana.”

Diogenes oli ensimmäinen joka, kun kotipaikkaa kysyttiin, esitteli itsensä maailman kansalaiseksi, kosmopoliitiksi.

Se ei ollut naistenlehtien ulkomaankirjeenvaihtajan kosmopoliittisuutta, tyyliin ”Rooma ja Pariisi ovat ihania paikkoja koska siellä saa syödä ihania leivoksia katukahvilassa, samalla kun näennäisen kyllästyneesti antaa katseen pyyhkiä ohi kulkevia ulkomaalaisia, jotka eivät ole mitään lökäpöksypersuja, koskapa ovat ihanan ulkomaalaisia.”

Vaan todella henkilöllisyyden kieltämistä yhteiskunnassa, jossa henkilöllisyys edellytti jonkin kaupungin asukkaan identiteettiä.

Kosmopoliitti ei ollut kukaan, eikä missään, paitsi tuhmana ja tyhmänä tyhjässä tynnyrissä.

Ikääntynyttä filosofia sovinnainen ympäristö kehotti harkitsemaan ansaittuun vanhuuden lepoon siirtymistä mukavammissa oloissa. ”Mitä?! Jos olisin juossut olympialaisissa rataa ympäri hiki päässä, pitäisikö minun vähän ennen maalia jäädä nurmikolle maate?”

Seison yläkoulussa pitämässä aamunavausta. Seurakuntaa on taas paljon ja se on nuorta.

Puhun noista vanhoista miehistä, heidän elämästään kauan sitten kaukana Kastun koululta. Teinit katsovat minua suoraan silmiin, ja näyttävät oikeasti kuuntelevan.

Äkkiä tulee olo että vain minä kuuntelen minua. Tai että puhuminen on kuuntelemista ja että äänihuulten liike on yhtä korvaluiden liikkeen kanssa.

Kaikki alkaa tuntua tosi kaukaa, muinaisen Välimeren rannalta haetulta pulinalta. Toivon hartaasti että hartaus loppuisi jo. En liene salissa ainoa.

Se loppuu sitten, kun pistän Diogeneen takaisin tynnyriin ja lähetän Aleksanterin loputtomiin sotiinsa, ja hyppään pyörän selkään taakseni katsomatta.

Päivä jatkuu sekavasti.

Huomaan että olen jättänyt kotiavaimen kotiin. Joudun soittamaan huoltomiehen. Hän tulee puolen tunnin kuluttua.

Tällä välin huivipäiset musliminaiset ovat vahanneet kotikerrokseni lattian. Minua ja huoltajaani ei päästetä kotiovelle. Joudumme odottamaan alhaalla vartin, ja keksimään jotakin puhuttavaa toisillemme. Mies on kiltti ja mukava, mutta ei oikein tartu ehdottamiini jutun juuriin. Hän näyttää melko ahdistuneelta.

Itse en silti kehtaa tarttua normaaliin käyttäytymismalliini vastaavissa tilanteissa, eli puhelimen räpläämiseen, sen kun ymmärrän näyttävän teennäiseltä.

Tra la laa, öhöm.

Mitähän Diogenes nyt sanoisi? Varmaan ärisisi jotain kuolematonta. Räkisi lattialle uhallaankin. Minä sen sijaan yritän vain olla kiva ja kaikkien mieleen.

Sillä tavalla ei jäädä filosofian historiaan. Haaleille ei pystytetä patsaita.

Kiusaannus vallitsee, kunnes vahaajatar julistaa lattian kuivaksi.

Kotona huomaan, että avain on ollut selkärepussani koko ajan. Kiroan typeryyttäni. Katselen kun kiroan typeryyttäni. Se on jännää, hauskaakin.

 

Läppärissä Mozilla Firefox ilmoittaa, että on ”kytketty mutta ei vastaa kutsuihin, ennen kuin koko sisältö on suljettu”. En ymmärrä mitä se tarkoittaa, vaikka tiedänkin tunteen. 

En tiedä miten sisältö suljetaan. Suljen koko koneen, mutta MF ei muuta mieltään: ”sisältö on suljettava”. Käsky sinänsä on selvästi muotoiltu, mutta toimenpiteen menetelmä ei ole yhtään selvä, ohjeistus olematon.  

 (Myöhemmin illalla se kakka sanoo että ”sivuston suojausvarmenteen hylkäystoiminto ei vastaa” jne.)

(Tekstinkäsittelijän ylijumala Wordkin tietää ja tiettäväksi saattaa, että sellaista sanaa kuin suojausvarmenne ei ole oikeasti olemassa, koska laukoo käsitteen alamummoon punaviivalämärin!)

(Mutta kieltää itse samoin tein lämärinkin.)

Onkohan niin että mekin vastaamme kutsuun, vasta kun sisältö on suljettu?

Kuin huilu joka päästää ääntä vain jos se on ontto.  

Lähden polkemaan Samppalinnaan.

Rantakadulle on tuotu Moskovasta tsaari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin Turussa vuonna 1812 tapahtunutta tapaamista esittävä veistospari. Kumpikin mies näyttää itsetietoiselta. Heillä on asiaa. He edustavat ryhdikkäästi oikeaa mielipidettä.

Aleksanteri I oli kaukaisen kaimansa Suuren vertainen sotaherra, vaikka ei kai luonteeltaan yhtä raaka ja rankka. Napoleonin Grande Arméen hän ainakin niputti Venäjän aroille yhdessä kenraali Talven kanssa, tuloksena miinus puoli miljoonaa miestä, joista jokainen uskoi olevansa yhtä ainutkertainen ja -laatuinen kuin minä.

  

Napoleon marssi Moskovaan, joka oli poltettu. Hän toivoi rauhansopimusta näin mittavan uroteon sinetiksi.

Aro ympärillä oli hiljaa vain, ei allekirjoittanut.

Kotimatkalla Arméen yli kävi kylmä tuuli.

Aleksanteri I marssi vuonna 1814 Pariisiin parin muun armeijan kanssa, eikä pelkästään katukahvilat mielessään.

Diogeneelta kysyttiin, miten hän toivoisi tulla haudatuksi.

”Heittäkää koirille kaupunkien muurien ulkopuolelle.”

”Etkö välittäisi siitä?”

”Antakaa mukaan keppi jolla hätistelen koirat pois.”

”Miten voit tehdä sen jos olet kuollut ja tiedoton?”

”Mitä minä välitän mistään, jos olen kuollut ja tiedoton?”

Tiedottomalla ei ole asuinsijaa eikä väliä.

Filosofian historiaan hän tietenkin jäi, ja taiteeseen, paitsi ettei tietenkään jäänyt.

Aleksanteri Suuri hävisi maailman maisemista 32-vuotiaana. Rankka oli elämä, rankka kutsumus, rankka kuolema myrkytykseen tai akuuttiin haimatulehdukseen – voittoja juhlittiin rankasti ja niitähän riitti. Muitakin versioita on.

Sarkofagi pystytettiin mutta sekin hävisi maisemista, sisältö hävisi.

Aleksanteri I:n lähtö maisemista oli erityinen. Historiankirjoituksessa viitataan vahvasti mahdollisuuteen, että hän ei kuollutkaan silloin kun virallisesti piti vuonna 1825, vaan vain poistui vain kylmästi tsaarin asuinsijoiltaan, ja eli kymmeniä vuosia Siperiassa munkkina nimeltä Fjodor Kuzmin.

Aika tyylikästä, jos on totta. Hän onnistui mahdottomassa, eli eli yhdessä elinkaaressa mahdin ja mahdittomuuden.

(Tarinan sosiaalinen romanttisuus syö vähän sen uskottavuutta.)

Jeesus sanoi, että menee valmistamaan asuinsijan Valtakunnassa.

Me emme pidä mitään sisällämme: meillä ei ole syvyysulottuvuutta eikä jatkuvuutta.

Me pidämme kaiken sisällämme. Jokainen on pohjaton tynnyri, johon sen sisältö putoaa ja lakkaa olemasta jotakin siellä tynnyrissä.

Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. (Psalmi 103)

Tuuli käy yli maailman maisemien ja miljoonien vuosien, 

yli Aleksanterien ja Diogeneksen, Fjodor Kuzminin, yli arojen ja armeijoiden, yli myrkytysten,  haimatulehdusten ja sarkofagien, voittojen ja tappioiden, 

tuuli käy läpi luiden ja ytimien, orjien ja vapaiden, yli valovuosien ja universumien. 

Tuuli käy yli muslimien ja kristittyjen, yli rehellisyyden ja tekopyhyyden, koirien ja enkeleiden, yli vahattujen lattioiden, uima-altaiden ja tietokoneiden. 

Tuuli käy yli Ateenan, yli Moskovan, Pariisin ja Samppalinnan, yli meikäläisten ja teikäläisten, yli lasten, nuorten ja vanhojen, yli synnytyslaitosten, koulujen, työpaikkojen, yli pörssikurssien ja työttömyyskortistojen, yli vanhainkotien ja hautuumaiden.

Tuuli puhaltaa missä tahtoo, eikä välitä lainkaan mitä kohtaa, ylhäistä vai alhaista, henkevää vai raadollista.

Tuuli käy yli kaiken ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden, kunnes se tulee suunnattomalle arolle, jonka yli se ei enää voi käydä, ”hiljaiselle aavikolle, koska sisään eroavuus ei ole milloinkaan kurkistanut…” ja jonka ”… liikkumattomuudesta kaikki asiat liikkuvat ja siitä kaikki ymmärryksellä siunatut oliot vastaanottavat itsessään sykkivän elämän…” (Eckhart) – sille asumattomalle arolle tuuli lopulta tyyntyy.