Hahaa!

Saatana on horisontaalisen matkailun uranuurtaja.

Jobin kirjan alussa kerrotaan, että ”eräänä päivänä Jumalan pojat tulivat koolle ja asettuivat Herran eteen. Myös Saatana oli heidän joukossaan.” (Luku 1, jae 6)

Herraa kiinnostivat poikiensa viimeaikaiset edesottamukset, varsinkin Saatanan. (Tämän pojan maineen tuntien ei ihme.)

”Mistä sinä tulet?”

”Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita.”

Ei suoraa vastausta, tuollapa tuolla. Tuolta tulin tänne, kun kuulin että on tämä sukukokous. En paljon missään. Vähän siellä ja täällä.

Tyypillinen vastaus pojilta joilla on pahat mielessä.

Kirjassa kerrotaan kuinka Saatanaa otti sarvipäähän Jobin hurskaus ja jumalanpelko.

Horisonttien hamuajana hän oletti ilman muuta, että selitys on miehen horisontaalisessa menestyksessä, jonka Herra on mahdollistanut eli siunannut.

”Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan.”

Saatana yllytti Herran pelkääjäänsä vastaan. (Eipähän ollut turha, Herran pelko…)

Ota pois karjat ja muut, jo loppuu hurskaus.

Jumalan tulet iskivät taivaasta (1,16) ja eri ilmansuunnista, polttivat poroiksi karjan ja paimenet.

”…autiomaan tuolta puolen” nousi myös ”suuri tuuli” joka romahdutti katon Jobin lasten ja heidän perheidensä päälle, niin että kaikki kuolivat.

Tuuli teki kerralla selvän koko yhdessä iltaa viettäneestä suvusta.

Job repi vaatteensa, parturoi tukkansa, ja valmistautui kuolemaan:

”Alastomana minä tulin

äitini kohdusta,

alastomana palaan täältä.

Herraa antoi, Herra otti,

kiitetty olkoon Herran nimi!”

Jumalan poikien palaverissa käytiin taas dialogia Herran ja Saatanan välillä. Että missä sitä on oltu, ja onko pantu merkille Jobin hurskaus, joka ei horju omaisuuden ja lasten ynnä muun suvun menettämisestäkään.

Paha poika vastasi että maat mantereet on kierretty, ja Jobin kiistaton hurskaus havaittu.

Herran äänensävyssä on vähän harmiakin siitä, että on tullut saatanitse yllytetyksi viatonta ja hyvää miestä kiusaamaan. (2,3)

Käy selvästi ilmi että Herra on vitsausten lähettäjä, Saatana vain yllyttäjä, ja osittain operatiivinen taho.

Seuraavaksi Saatanan jatkoyllytyksestä, mutta Herran toimeksiannosta ruhjotaan Jobin ruumis huonoon kuntoon.

Tulee märkiviä paiseita päästä jalkoihin. Mies istuutuu tunkiolle niitä kaapimaan.

Vaimoakin alkaa inhottaa: ”Jo riittää hurskastelu! Kiroa jumala ja kuole pois siitä haisemasta.” (2,9)

Jobista tuo on hullun puhetta. Jos kerran otetaan Jumalalta hyvä, on otettava pahakin.

Kirjan seuraavat sivut osoittavat tosin, että helposti hurskaaltakaan ei noin kohtuuttomiksi koettujen vaivojen vastaanotto onnistu.

Saatana katoaa näyttämöltä, kenties taas maita mantereita kiertämään, eikä ilmesty enää kokouksiin eikä Jobin elämään.

Mutta ystäviä tulee, ehkä silloin ei enää tarvita paholaista… (2,11-)

Kukaan ei tiedä asioistasi paremmin kuin tosi ystävä, että kuinka sinun pitää olla ja asettua.

Ystävät varoittavat, lohduttavat, opastavat. Ystävät osoittavat missä olet rikkonut.

He kehottavat sinua parannukseen ja nöyryyteen.

Mihin joutuisimmekaan ilman ystäviä!

Jobin ystävien mielestä mies on takuulla tehnyt jotain väärää, koska kohtalo eli Jumala noin kurittaa.

Job kiroaa aluksi syntymänsä tai jos oli ollut pakko syntyä, miksi ei sitten valmiiksi kuolleena edes. (3,1-)

”Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa,

nukkuisin, minulla olisi rauha.”

Naapurihaudoissa loikoisivat ne jotka suurella vaivalla ovat tehneet mahtimiehen työn, kuninkaat ja muut, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä ja mahtavia – raunioita…

Siellä lepäisimme kaikki – minä, kuolleena syntynyt, suuret ja mahtavat kultineen ja hopeineen, pahantekijät ja hyväntekijät, vangit ja heidän piiskurinsa.

”Yhtä ovat siellä pieni ja suuri,

orja on herrastaan vapaa.”

Mutta ei, kun kärsimään sitä piti syntyä!

”Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä

hetkeksikään,

yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.”

Itsesääli on Saatanan kylvötyön hedelmistä hapanimelin tai suloisen katkerin. Kuinka minulle saattoi käydä näin! Näkeehän sen tyhmäkin uutisten seuraaja että kaikilla muilla menee upeasti tässä maailmassa, jumalattomilla varsin!

Ystävät yrittävät pitää kohteliain sanakääntein esillä mahdollisuutta, että Job on postinsa ja positionsa kenties ansainnut, ehken jollakin miehelle itselleenkin tuntemattomalla tavalla… Jumalaa taitaa olla tässä nyt turha syytellä.

Siinä minulla on ystäviä! Job ärsyyntyy. Sen verran pitäisi olla silmiä ja älyä päässä, sydäntä rinnassa, ettei minua aleta yhtään arvostelemaan. Tukea sitä ihminen odottaa, mutta kiviä lentää kohti sen sijaan!

Väärin on kaikki, ihan epäoikeudenmukainen koko katastrofi.

Raskas, raaka ja lyhyt henkäys on ihmiselo maan päällä. (7,7) Kuin pilvi on mies, hajoaa, haihtuu tyhjiin.

Tuskainen Job alkaa pitää pitkiä puheita ja puolustaa itseään.

Jumala näyttäytyy tunkiovinkkelistä käsin väärintekijänä, joka on virittänyt viattomalle ansaverkkonsa, kuin piruuttaan.

(Aika pitkiä ovat kipujen miehen puheet ja ilmeisesti käsikirjoitettuja kun ovat Liiton Kirjaan päässeet ja päätyneet.)

Lopulta hän tuo ilmi aikeensa etsiä Herran käsiinsä, oikeutta käydäkseen ja saadakseen.

Mutta:

”Jos minä menen itään, ei hän

ole siellä,

jos länteen – ei merkkiäkään hänestä!

Jos menen pohjoiseen,

en saa häntä silmiini,

jos etelään – en näe häntä!” (23,8)

Herra ei löydy horisontista. Siellä tarpoo vain Saatana maitaan mantereitaan.

Job huomaa nyrkkeilevänsä varjojen mailla.

”Viisaus – missä se on?

Missä asuu ymmärrys?

Ihminen ei löydä tietä sen luokse,

tästä maailmasta sitä ei voi löytää.” (28,12-)

Sen luokse ei johda tietä, tai johtaa niin outo rata, ettei sitä kulje kukaan normaali eli jakautunut ihminen. Ei se, joka uskoo olevansa hurskas ja jumalinen jumalattomien keskellä, vainottuna. Tai ylipäätään jotain.

Herra puuttuu puheeseen lopulta itse, myrskyn keskeltä. (38-) Hänen tyylilajinsa on sarkasmi.

Sinäkö tämän kaiken teit? Loit maan ja taivaan ja kukon?

Solmit yhteen tähtikuviot ja teit strutsista huonon lentolinnun mutta hyvän juoksijan, joka kiitää kaula ojossa, niin että saattaa häpeään niin ratsun kuin ratsastajan? Sinäkö annoit sotahevoselle sen voiman, niin että kun torvi soi, se hirnuu: ”Hahaa!”

Kaikkein ylpein Herra vaikuttaa itse olevan virtahevosta ja krokotiilista.

”Näetkö virtahevon?

Minä olen sen tehnyt”(vaikka itse sanonkin),

”niin kuin olen tehnyt sinut.”

Vahvoine lanteineen ja vatsalihaksineen se kuuluu luomistyön uljaimmistoon, jota vain sen luoja voi käskyttää.

Virtahepokaan ei vedä vertoja krokotiilille, jolle Herra pitää melkein kahden sivun mittaisen puheen.

”Se on kaikkien petojen kuningas.” Siihen Jumalan puhe Jobille päättyy, kaikkien petojen kuninkaaseen.  

Puheessa on jotakin mitä nykysanastossa kutsuttaisiin ehkä paradoksaaliseksi, uskontotieteessä zeniläiseksi, ja kansanomaisesti hölynpölyksi.

Ei lähestytä tunkion hurskasta hänen omista lähtökohdistaan, vaan vaihdetaan koko näkökulma toiseksi.

Lyödään klapilla päähän ja ällikällä perään.

Jumalinen kärsii, jumalaton menestyy, mutta toisaalta korpin poikaset hyppivät nälkäisinä sinne tänne. (38,41)

Ei lupausta tulevasta revanssista, vaan korpin poikasten nälkäistä raakkumista Jumalan puoleen.

Herra ei ehkä kuule huutoasi, koska seuraa villikauris-, ja peuraemon raskausaikoja, valmiina kätilöimään vasat pihalle. (39,2)

En puhu yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaan krokotiilin ihmeellisestä rakenteesta ja voimasta. Selkäpanssaristaan puhun useita lauseita, kun nyt ääneen pääsin. Se on piinkova, katso, kilvet ovat niin kiinni toisissaan, ettei edes tuuli pääse väliin.

Sinä voit olla syytön tai syyllinen, ihan sama, mutta kun ”se (krokotiili) aivastaa, näkyy leimahdus. Sen silmät hehkuvat kuin auringon säteet.” (41,10)

Ihminen elää, jumalinen ja jumalaton, käsitysten maailmassa. Ja kärsii. Käsite johtaa kärsimykseen. Asiat menevät väärin, näin ei pitäisi olla.

Kärsimys on yhtä kuin ”minun pitäisi olla toisin, toisaalla, toinen”.

Mutta kun virtahepo läsäyttää mahtavat pakaransa joen penkkaan, ääni kellossa on toinen.

Se ei meditoi lootus-asennossa, mutta

”Lootus-pensaan alla se makaa,

kaislojen keskellä, liejun kätköissä.” (40,21)

”Ihminen, naisesta syntynyt,

elää vähän aikaa ja on

täynnä levottomuutta.

Kuin kukka hän avautuu ja

kuihtuu,

on kohta poissa, kuin varjo.” (14,1)

Koko ajan pitäisi tulla joksikin, paremmaksi, pyhemmäksi, rikkaammaksi, rakastavammaksi, rakastettavammaksi. Pitäisi hyväksyä itsensä, pitäisi uskaltaa elää rohkeammin, kerranhan täällä vain eletään, pitäisi antaa tilaa sisäiselle lapselleen, siivota suunsa ja elämäntapansa. Pitäisi kasvaa henkisesti ja hengellisesti.

Tämä kaikki on horisontaalista matkantekoa, täältä tuonne, tuolta tänne, Saatanan jalanjäljissä siis.

Mutta virtahepo

”ei säiky, vaikka virta on väkevä,

se lepää kaikessa rauhassa,

vaikka vesi tunkeutuu suuhun.

Kuka astuu sen silmien eteen?

Kuka kiinnittää sen turpaan talutusrenkaan? (40,24)

Tulkaamme siis virtahevon kaltaisiksi. Älkäämme säikkykö vaikka virta on väkevä.

Juomavesi virtaa suoraan suuhun, kunhan leipäläpensä avaa. Mitään muuksi tulemista, matkantekoa jonnekin ei tarvita.

Kaikki mikä on, on. Eikä voi olla toisin.

Kaislojen keskellä, niiden välistä, liejussa leväten, vaiti, katselemme tähtitaivasta suoraan ylös, suoraan alas.

Job nöyrtyy. Ei ole minusta krokotiilin eikä muidenkaan ilmiöiden tekijäksi. Ilmiö minä olen muiden muassa, pilven hattara.

Alastomana tulin, alastomana lähden. Alaston olen, en omista mitään.

Tässä olen, mieltä vailla. Ihmisparka, aivan arka ja auki taivasta myöten.

Ei menneisyyttä eikä siitä johtuvaa tulevaisuutta tai nykyisyyttäkään.

Herra haukkuu myös ystävät, hyväntahtoiset apologeetat, Jumalan puolestapuhujat.

Mutta armahtaa heidätkin, kunhan uhraavat seitsemän sonnia ja seitsemän pässiä.

Loppu hyvin ja kaikki.

Sen kunniaksi kirjailija antaa Jobille uuden, entistä ehomman loppuelämän, joka ei ole ihan lyhytkään, 140 vuotta.

Antaa myös aivan valtavan karjan, kymmeniä tuhansia päitä.

Antaa uudet lapset entisten tilalle. Seitsemän poikaa ja kolme tytärtä.

Tyttäret ovat parhaan näköisiä koko maassa.

Yhden tytön nimi on Jemima (suom. turturikyyhky), toisen Kesia (kassiapuu) ja kolmannen Keren-Puk

(suom. silmämaalirasia…).

”Hahaa!” 



---


Tämmöisen aamuhartauden pidin Ylessä 12.9. 
Äänitykseen tuli väliin pari tahatonta sitaattia korpin poikasilta, kraak, mutta pieni nöyryytys se on, moneen Vanhan Testamentin nöyrtyjämestariin verrattuna:

Tulkaa sillä kaikki on valmiina. Tämä kutsu on lainattu ehtoollisliturgiaan Jeesuksen vertauksesta, jossa eräs mies järjestää suuret pidot.

Kutsu käy pitoihin, mutta vieraat eivät halua tulla. On esteitä.

Yksi vetoaa juuri ostamaansa maatilaan: pitää mennä katsomaan, että kasvaako siellä mikään, toinen uusiin härkiinsä joita pitää testata, että kyntävätkö kunnolla. Kolmas vetoaa siihen että on mennyt juuri naimisiin. Pitänee testata tuoretta vaimoa tai miestä, ja suhteen yleistä toimivuutta. Kyntääkö hyvin. Kasvaako uutta elämää.

Vertauksen piikki puhkoo silmiä jotka uskovat näkevänsä, aivoja jotka uskovat tietävänsä, mieltä joka uskoo olevansa jotakin, maanomistaja, puoliso, palkansaaja, veronmaksaja, kunnon kansalainen, kunnon kristitty.  

Vertauksen piikki sohaisee näköelimemme sisällön poskelle. Se ei riko ainoastaan peiliä vaan peiliin katsojankin.

Kutsu esitetään nyt uudestaan, tällä kertaa sokeille silmä poskella, raajarikoille, köyhille ja rammoille. Niin sitä pitää tulla, sokeana ja köyhänä. Näihin juhliin löytää vain eteensä näkemättä, tämän tien kulkee vain ontuen, takaperin, leipä ja viini tarjoillaan vain niille joilla on aina kiljuva nälkä ja koko ajan jano.

Näissä pidoissa ikuinen tarjotaan sille joka luopuu menneisyydestään, tulevaisuudestaan ja nykyisyydestään, ja sammuu kuin kynttilä ajan pöydän alle sitten kun pitojen viimeinenkin pikari on kumottu Pohjanmaan ja Getsemanen kautta.

Sokeat näkevät, kuurot kuulevat, nälkäiset ruokitaan.

Se juuri on tärkeää että minä näen oman sokeuteni, kuulen kuurouteni, tiedän oman rampuuteni, tunnen köyhyyteni ja tyhjyyteni, nauran naurettavuudelleni. Että koen siis tämän kaiken itsessäni, en muissa – en edes niissä, joissa sen haluaisin kaikkein mieluiten nähdä, tekopyhissä poliitikoissa, yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa väärintekijöissä, vääräoppisissa, tekopyhissä ja vanhoillisissa oikeaoppisissa, ja niin edelleen. Vaan näen että juuri minä olen se sokea.

Kaikki on valmiina, kaikki on täytetty, aika on tullut ja täyttynyt. Tulkaa pois sieltä kuleksimasta pitkin maita ja mantuja kuin Jobin kirjan yksinäinen ja levoton Saatana-parka. Irrottautukaa kaikesta, tai pikemminkin: nähkää että ette ole koskaan missään kiinni olleetkaan, unta se vain oli.

Pitäkää maatilanne, älkää teurastako härkiänne, älkää ajako puolisoita pellolle tiluksia mittailemaan, hoitakaa työnne tai työttömyytenne, perheenne ja perheettömyytenne, niin kuin parhaaksi näette.

Mutta älkää pitäkö mitään omananne.

Sinä yönä jona hänet kavallettiin, hän otti leivän, mursi, antoi sen ihmisille ja sanoi: tämä on minun ruumiini. Muutamaa tuntia myöhemmin ihmiset mursivat hänen ruumiinsa, ja ääretön valo loisti ajan yöhön ja sokeille silmille.

Tulkaa juhliin joissa Jumala tulee ihmiseksi ja ihmiseen, leivässä ja viinissä. Tämä leipä on minun ruumiini josta tulee sinun ruumiisi, tämä viini on minun vereni josta tulee sinun vertasi.

Ei eroa enää. Minä olen sinun vertasi ja vertaisesi. Ei eroa.  

Valmista tuli, valmista on. Tulkaa pois sieltä, pois tieltä, pois maailman teiltä ja aitovieriltä. Tulkaa todellisiin maailmanlopunjuhliin, jotka ovat samalla maailman alunkin pidot, sillä tässä pyhässä yhteydessä alku ja loppu ovat yksi, sama ja ulottumaton, mittakaavaton.  

Jeesus sanoi: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Jos olisi kyse siitä kuinka minä pysyn Jumalassa, olisi hätä kädessä, ei leipä eikä viinipikari. Olisi taiteiltava kieli keskellä öylättiä, kenen ehtoollisoppi on oikea. Olisi taisteltava tuimasti sen puolesta että minun on oikea.

Uskonnollinen itserakkaus on itserakkauden kieroin ja ylivoimaisesti väkivaltaisin laji.

Se tie johtaa itkuun ja hammastenkiristykseen. Juhliin tullaan juhlavaatteissa, ei arkisissa, ei omissa, eli henkilökohtaiset edut mielessä.  

Kysymys on pysymisestä. Siitä että Jumala pysyy minussa, jos vain minä pysyn poissa tieltä. Ei tarvitse kiristellä hampaitaan, jos on antanut niiden löystyä ja pudota pois kokonaan. Pitojen isäntä antaa uudet, kiristämättömät, ja vielä juhlapuvunkin.

Da Vinci kuvaa kuuluisassa taulussaan ihmisjoukkoa illallisella. Keskellä olevan hahmon takaa loistaa valo. Taulu rapistuu, sitä joudutaan restauroimaan. Me ihmisetkin rapistumme, vaikka kuinka restauroitaisiin. Koodi murtuu. Leipä murtuu. Kaikki muodot murtuvat. Maatilat pilkotaan, härät ja puolisot murtuvat joskus taakkojensa alle. Mieli murtuu.

Valo ei murru koskaan.

Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön meidän väliaikaisen, murtuvan olemisemme iankaikkisen olemisen muuttumattomaan valoon.

Aamen.