sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Taloa tunnelin päässä

"Mies lähti kerran töihin ja kohtasi matkalla toisen, joka oli ostanut polakan ja oli matkalla kotiinsa.
Siinä olikin oikeastaan kaikki."
(Daniil Harms, Kohtaaminen)


Ajattelin kirjoittaa vuoden vaihteessa jotain henkevää ajan kulumisesta.
Ajattelin myös käydä ottamassa sitä varten kuvan Maarian kirkon saarnatuolissa olevasta tiimalasista.

Korkeampi taho ajatteli sen olevan kovin kliseistä, ja kadotti työpuhelimen kameroineen bussimatkalla.

En huomannut asiaa ennen kuin tyhjässä kirkossa haroin tyhjiä taskujani.

Puhelimen kadottaminen on hämmentävää.
Onko se varastettu? Joko sillä joku soittaa nigerialaisprinssille perintöasioissa?
Joutuuko talousosasto ensi kuussa pitkin hampain hyväksymään Kuuman Lindan oraaliset avautumiset Vanuatulla?
Kopioiko varas parhaillaan puhelimen muistiosastolla olevia salasanoja?
Mitä se kuvittelee tekevänsä M2:ssa!?
Aikooko se häpäistä minut FB:ssa?
Kehenkään ei voi nykyään enää luottaa, kun puoli tuntia puhelimen katoamisen jälkeen sillä on jo soitettu Nigeriaan ja Vanuatulle, sotkettu hieno matkalaskuohjelma, sekä suoritettu häväistystoimi FB:ssa!!

Soitan kirkon puhelimesta omaani. Bussikuski vastaa. Sovimme palauttamisesta.
Puhelin matkustaa linjalla 15 Saramäkeen ja sieltä kaupungin läpi Kakskerran järven ympäri takaisin keskustaan, jossa kohtaamme taas.
Tiimalasi saa olla, korkeampaa tahoa ei kannata vastustaa. 


Teologiassa on käsitelty paljon kärsimyksen ongelmaa.
Miksi totuuden, kauneuden ja hyvyyden läsnäolo maailmassa sallii niin paljon silmitöntä pahuutta.
Se on hyvä kysymys, vastaukset vain viipyilevät, ja hoippuvat ja haisevat kun lopulta tulevat. Vastaukset eivät tunne rajojaan.

Silmittömän pahuuden eli kärsimyksen lisäksi on kuitenkin toisenlaista, löperöä pahuutta, joka ei ole ehkä pahuutta ollenkaan, jos sitä vertaa vaikka kidutuksiin ja sotiin.
Se on pikemmin jonkinlaista joutavaa - huonoutta tai jotain.

Siitä ei ole paljon kirjoitettu tahi teologiaa tehty, vaikka juuri se täyttää elämämme.
Henkilökohtainen elämämme on tämän sortin manifesti.
Huomenna minä... Olisi hyvä jos... Kyllähän minä mutta...
Tahto on, voimaa ei.
Elämä valuu vaisuna ja huonona eteenpäin.
Ei tapeta eikä raiskata, mutta puhutaan pahoja, juorutaan, käytetään liikaa päätä ja alkoholia, vyötäröllä on makkara, ei saada mitään aikaan eikä iankaikkisuuteen, keittiön pöytä on täynnä papereita joita ei jakseta järjestää, sydän lyö liian lujaa. Papereissa avataan isoja, universaalisisia näköaloja, mutta vain uni aukeaa oikeasti.
(No, ei kunnolla edes se...)
Rakastetaan itseään yksipuolisesti.
Tyhjä banaani lojuu tiskipöydällä matkalla roskikseen.  



Iltapäivälehdistö on tietenkin tämän ominaisin tiedotuskanava.
Murhien, pahoinpitelyjen ja raiskausten rinnalla saamme tietää, esimerkiksi tänä viikonloppuna, että:

"Venäläisbussi betoniporsaan kautta aidan läpi - suuronnettomuus lähellä."
"Tänään alkaa Putous."
"Kinastelua rauhoitelleen Sofia Vergaran mekko liukui pois päältä: nyt näkyy."
"Kyynelehtineen suomalaishiihtäjän selkä petti."
"Liian laihat mallit kiellettiin lailla."
"Vastaa kyselyyn: käytätkö ripsiseerumia."
"Kevään odotetuin trendivillitys: raitojen paluu."
"Tutkimus: naiset lässyttävät ja sössöttävät."
"Ärsyttävä ilmiö yleistynyt: korvamadon voi karkottaa."
"Kaakao maistuu parhaalta oranssisesta mukista."
"Oksentava robotti Larry auttaa norovirustutkijoita."
"Kissa käy omistajansa haudalla ja vie lahjoja."
"Auschwitz teki kävijäennätyksen."
(1,5 miljoonaa meni rikki?)
"Sylitanssiliike epäonnistui pahasti - strippari kriittisessä tilassa."
"Katso kuva!"
"Katso video!"
"Ilmaveivi!"
(Tämä ei ole huono: "Mikko asui vuosikymmeniä metsässä ilman sähköä - joutenolo on mukavinta."
Joutenolo on mukavinta, koska "ei täällä muuta voi tehdäkään." Cool.
Päivä kerrallaan, pikkuaskareissa, ilman yhtäkään sosiaalista kontaktia.
Ilman tietoa keneltä näkyy nyt mitäkin, ja kuka tänään on pudonnut.)
"Matti iski Maijan."
"Maija kiistää."
"Nyt puhuu Matti."
"Matti pisti korkin lopullisesti kiinni."
"Maija kiistää."



Mitä teologia tai filosofia sanoo jonninjoutavuudesta?
Mitä sanoo dogmatiikka ja etiikka korvamadosta, kyynelehtivän hiihtäjän selkäepätoivosta, petollisista betoniporsaista, liian laihoista malleista, lässyttämisestä, iskuhommeleista, kyynelehtivästä kissasta omistajansa haudalla, käytätkö ripsiseerumia? -kysymyksestä, kyynelehtivästä korkki-Matista, kevään trendeistä, Sofian liukkaasta mekosta, Tepsin huonosta menestymisestä, lottovoittonsa tuhlanneesta apu-Hannasta, palkka-alepäivittelystä, presidentin puheesta, Helsinki-keskeisyydestä, kinastelusta ja sen rauhoittelusta?
On se hyvä ei se ole on se ettekö te tajua on se ei ole.
Joutuuko kriittinen strippari helvettiin?
 

Joko riittää? Joko mennään Mikon kanssa metsään?
Joko sanotaan "ei täällä muuta voi tehdäkään"?
Joko: "Nyt puhuu Jumala"?

Tässä on jotain epätodellista kuulkaa.

Nyt puhuu hiljaisuus.





Se täyttää kaiken.
Sekin pitää jättää, ettei synny taas uusi käsite, jonka mukaan pitäisi ojentautua.
"Olen syntynyt kuin yön varjot ja harhakuvitelmat", sanoo gnostilainen Totuuden evankeliumi, ja kanonisoidut komppaavat.
Erillistynyt todellisuus on helvetti, jossa kaikki ovat kriittisessä tilassa.
Tämä elämä unta josta on herättävä.
Yhtä helvetin kyynelvirtaa. 

On lähdettävä kotiin läpi tämän saatanallisen sohjon.
Käytävä taloksi varjojen läpi. 
































Taidemaalari Otto Mäkilä asui Villa Romassa Ruissalossa (kuva) viime vuosisadan alkupuolella.
Hänellä oli motto: "Hylkää kaikki mitä olet saavuttanut".

Vain sillä tavalla tullaan tyhjään Taloon. Kaikkeuden kotiin.
Aika isoja sanoja, mutta viittaavat pienistä pienimpään, ulottuvuudettomaan pisteeseen, joka on kaikessa.
Olemattomaan olevan lähteeseen.




Mäkilän tunnetuimpia teoksia on "He näkevät jotain, mitä me emme näe". En tiedä tekijänoikeuksista joten en kehtaa pistää sitä tähän, mutta siinä on kolme laihaa tyyppiä jotka seisovat horisontissa selkä katsojaa päin, kuin kuilun reunalla.
Voi olla että näkevätkin, mutta sillä ei ole väliä.
Tässä ei ole mitään kovin mystistä, kaikki näkevät oikeasti jo kaiken. Luulemme vain ettemme.
Yksilöllisyys on luulotauti. 

Nähdä näkijä, katsoa katsojaa...

Yön varjot...

Aurinko...


Siinä olikin oikeastaan kaikki.
Eihän täällä muuta voi tehdäkään. 













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti