Kotiinpaluu

"Yhä sakeampi lumisade,
kyyhkynvärinen, kuten eilenkin,
lumisade, kuin vielä nukkuisit.

Kauas kasattua valkeaa.
Sen ylitse kadonneen
loputtomat kelkanjäljet.

Alla piilossa,
kääntyy esiin se,
mikä niin silmiin koskee,
kukkula kukkulan perään,
näkymättömissä.

Jokaisen päällä,
kotiin haettu, tämänpäiväiseensä,
mykkyyteen luisunut minä:
puinen paalu.

Siellä: jäätuulen pyyhkimä
tunne, joka
kiinnittää kyyhkyn-, lumen-
värisen lippunsa."

(Celan, Kotiinpaluu)


Työnnän tarjoiluvaunuja edelläni vanhainkodin dementiaosastolla. Jaan halukkaille ehtoollista joulunalusviikolla. Halukkuuden selvittämistyö ei ole helppoa.
Keskustelu on usein epäsymmetristä, eikä johda pisteeseen

Eteenpäin, sanoi mummo ajan lumeessa, mutta hanget käyvät yhä korkeammiksi.
Kieli tarttuu kitalakeen.

Tulevaisuutta ei ole.
Mitä saisi olla?

Vain yksi on olemassa. Muita ei.


Ovella käännyn taakseni ja ilostun: hän on jo unohtanut takkuisen keskustelumme ja senkin että kävin!
Kuka täällä on sekaisin...

Elämän varjoja kuoleman varjoissa, mutta jokin luo varjot...

Synnyttäjä synnyttää kuolemalla kuolemalle.

Lapsi on syntynyt meille.

Lapsi ei lakkaa syntymästä, eikä vanhus kuolemasta.

Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.

Lapsi ei lakkaa syntymästä, väkevä Jumala, väkevä ihminen.

Aika puki hänet uskonnon kapaloihin ja kätki temppeleihin,
loputtomiin sanavarastoihin.
Hänet on ajettava sieltä ulos, Herran Sebaotin kiivaudella!

Temppelissä hiljaisuus!
Jumalakin on hiljaa.
Rauha on aluton ja loputon.

Kuurot kuulevat, sokeat näkevät.
Vain yksi on.

Tämä maailma on yhtä kuolemaa, varjojen valtakunta.

Aistiharhojen valtakunta, johon eksyimme ja rakastuimme.
Rakastuimme ja petyimme, sillä varjoihin rakastuminen johtaa aina pettymykseen,
kun aurinko nousee.

Kuuletko kuinka hiljaista?
Näetkö kuinka...


"Alla piilossa,
kääntyy esiin se,
mikä silmiin niin koskee..."

Herätä kuin huonosta painajaisesta kuolemaan,
keskellä syntymää.  

Joka ainoa hetki Jumalan ainoa poika on vastasyntynyt joka ainoassa ihmisessä.

Vanhuksen on kuoltava koko ajan.
Lumi peittäköön muistot, eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Missä ei ole mitään, unohduksessa, kadotuksessa, olemattomuudessa missä häntä ei ole
hän yksin on.


Temppelissä ei ole kukaan kotona, se on kaiken koti.

"Riisuttuaan katoavat rievut yltään, hän pukeutui jälleen katoamattomuuteen, jota kukaan ei voi enää riistää häneltä.
Kun hän astui pelottaville, tyhjille poluille, hän kulki niiden ohitse, jotka unohdus oli riisunut alastomiksi.
He oppivat millaisia he itse ovat. Heitä opettaa Isä, ja he kääntyvät takaisin hänen puoleensa." (Tot.ev.)

Lumisade on yhä sakeampi.
Suljen oven takanani.

Joko saisi olla?