tiistai 7. joulukuuta 2010

Hanhi, joka muni kultamunia

”Sana on sielussa kätkettynä, eikä sitä voida kuulla eikä nähdä, ellei sen kuulemiselle luoda tilaa syvyydessä; mutten sitä ei voi kuulla. Kaikenlaisen puheen ja kaikkien äänten on vaiettava ja siellä on oltava täydellinen hiljaisuus ja äänettömyys.” (Eckhart)

Kirkossa lausumieni sanojen jälkeen lähden vessaan, joka on erillisessä rakennuksessa kirkon takana. Sinne johtava rinne on liukas, jalat lähtevät yhtäkkiä etenevään liikkeeseen muuta ruumista nopeammin. Lennän selälleni.
En lyö päätäni, enkä muutenkaan loukkaa itseäni pahasti.
Tilanne ja -ni on silti hämmentävä, ja samalla - oudon antoisa.

Ensin on tietenkin varmistettava ettei kukaan nähnyt, varsinkin kun olin ilmalennon aikana, kirkon lähistöllä, turvautunut miestä huomattavasti väkevämpään retoriikkaan.
Toisen katseen alla kaatuminen joka ei johdu juopumuksesta, eikä johda tajun menetykseen, on hyvin nolo.

Kaatumista on luonnehdittu ehkä hauskimmaksi asiaksi mitä lähimmäiselle voi lähimmäisen silmin sattua, melkein tahattomaan pieruun verrattavaksi. Asian tiimoilla on taannoin järjestetty mestaruuskisojakin, jotka Vesa-Matti Loiri voitti.

Vilkaisen nopeasti ympärilleni, kukaan ei näytä huomanneen. Ei kuulu naurua, ei päivittelyä.
Jostakin laskeutuu äkkiä mielihalu jäädä makaamaan aloilleni. Lähellä on lumesta raskaita, tavattoman kauniita pensaita. Niiden oksat näyttävät taipuvan puoleeni.
Eivät naura. Luminen pensas on kuin itse hiljaisuus.

Työnnän käteni Bugattini taskuihin, ja nostan katseeni taivaalle. Pään lasken jäiseen rinteeseen. Mieleen tulevat luutnantti Kariluodon sanat kuolettavan osuman jälkeen Karjalan mättäällä. ”…nyt ei enää… …enää ei tarvitse…” Tai sinne päin.

Makaan kirkon ja vessan välisessä maastossa kuin ruumiin ja hengen välisen ristiriidan inkarnoitunut manifesti.

Siirrän katseen takaisin pensaisiin. Kuinka kauniita ne ovat. Melkein kommunikoin niiden kanssa. (Löinkö sittenkin pään kaatuessani.)
Jahve puhui Moosekselle palavasta pensaasta, voisiko Hän puhua nyt minulle lumisesta?
Haluaako Hän minun johdattavan jonkin kansan johonkin luvattuun maahan?
Pitääkö minunkin silpoa esinahkani, jotta olisin otollisempi? Kaikkea sitä kerkiää mies miettiä hautausmaan aidan äärellä lojuessaan.
Olen kuullut että joissakin parantamiskokouksissa Hengen kosketus johtaa nimenomaan kaatumiseen… eli Henki pitää kaatamisesta. Ehkä Hänestäkin siinä on jotain hauskaa!

Sattumoisin kaatumispaikkaani lähimmät haudat ovat juuri sodissa kaatuneiden… Tervehdin heitä jotenkin hajamielisesti, mutta silti hellästi. Yhteisellä asialla ollaan, kai.
Unohduksen töissä ja öissä.
Viidenkymmenen vuoden kuluttua minäkin olen enää nimi kivessä, ja jokin vääristynyt muistikuva toisissa kuolemaa tekevissä aivoissa.
Huomenna on itsenäisyyspäivä, siihen mennessä minun on noustava. Muuten laskevat seppeleen minullekin.

Kuulin viikko sitten Budapestissa paljon unkaria. Sekin tulee makuumiehen mieleen, että onko mahdollista että jos nyt avaan suuni, ulostuvat lauseet ovatkin sukulaiskieltämme, eivät suomea ollenkaan? Huomautan satunnaiselle ohikulkijalle, joka kumartuu puoleeni, että ”török sörözö”..!
Mies on muuttunut!
Kirkkomaalla makaava pastorimme on tullut Kafkan törökiksi..!




Saarnatekstissä oli että ”tilinteon hetki!” Se on näitä adventtiajan vitsauksia.
Tiliteon hetkeä ei voi aavistaa. Koska tahansa voivat jalat lähteä alta.
Aika on aavistamaton.
Ei!  Se missä aika liikkuu on aavistamaton!
Vissi ero, kuin timanttiveitsen terällä viilletty.

Ihmisen Pojan tulemus on lähellä. Aina yhtä lähellä. Se on läsnä ja totta kun jalat lähtevät alta.
Se ei tapahdu ajassa. (Tässä moni eksyy, ja alkaa etsiä ajasta ”merkkejä”. Ajaton ei anna aikaan merkkejä itsestään.)
Se on lähellä juuri siksi, ettei se ole ajasta ollenkaan.
Ihmisen Poika, Valtakunta ja Sana ovat tietenkin horjuvaisia ja hataria, kaatumiselle alttiita epiteettejä, jotka viittaavat Yhteen, Samaan.

Aika on kuin rikottu hanhi, ei muni kultaa, ei muni mitään.
Se tuottaa vain revittyä lihaa, verta, höyheniä. Sotia sotien jälkeen, rauhoja rauhojen.
Toiston tympeä, tylsä, tyhjä pysyvyys.

Ihmisen Poika kääntää katseensa pensaista taivaalle taas. Pilvien muodot ovat niin lähellä lumipensaiden oksien muotoa että Poika alkaa sorvata asiasta eksistentiaalista julkilausumaa, suomeksi. Väsymys estää kehittelyn, hyvä on.
Joskus se tulee kuin lumi hennon oksan päälle, väsymys.

Messun jälkeen oli pikku Mintun kaste. Kastekaavassa on lause, jonka haluan lukea, vaikka viime hetkellä aina jänistän, ja luen sen mutisten. En halua tilille asiasta. Se on psalmista 139. ”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”
Huima lause, ja niin täysin arki-intuition vastainen. Minun käsissäni ei ole mitään, ei mikään.
Se ei siis tarkoita vain, että päivien määrä on tietty. Vaan että myös niiden sisältö
Elämäni on jo eletty…

Mitään ei tapahdu, oikeasti. Aika liikkuu ja kuluu, ihminen samoin. Ok. Mutta mitään ei tapahdu.

”Juhlallisesti kulkee yli viljavan tienoon
valkoinen pakeneva turha pilvi,
joka pieneksi mustaksi hetkeksi nostattaa vainioille
vilvoittavan tuulenhengen.

Niin liitää sieluni poikki hidas ajatus
joka mustaa mieleni, mutta sitten jo käännyn,
kuin tämä pelto kohti itseään, kohti päivää
ja epätäydellistä elämää.”
(Pessoa, 31.5.1927)

Vainiot ovat täällä nyt valkeita, niin valkeita ettei mielen mustuuskaan niiden valkeutta voi pysäyttää.
Kastemalja on löydetty Koroisten niemeltä. Sen ääreen on tullut vuosisatojen varrella luvuton joukko ihmisiä. Ja lähtenyt, kuin ei olisi koskaan tullutkaan. Yksikään ei ole jäänyt.
Siinä on jotain.
Kaikki katoaa, ruumis, mieli, sielu. Ei säily ensimmäinenkään muisto.
Meistä ei jää muistoakaan.

Yksi jää. Lumi peittää sen.
Yksi kaste, yksi usko, yksi hanhi.
Ehjä ja lopullisesti, täydellisesti vapaa!

Suunnaton hiljaisuus…



Makuupappimme sisällä rakon tulemus alkaa olla lähellä, ja hänen on noustava.

(Mutta siis: hyvää matkaa Mintulle ja muillekin!)
(Ei tämä täydellistä ole, mutta menettelee!)

1 kommentti:

  1. Uskomaton assosiaatioketju! Taisit tärähtää kuitenkin ihan kunnolla!!! Mutta isku tarttui lukijaankin. Mitä tässä enää turhaan koskapa kaikki on valmista - siis OLI jo.

    VastaaPoista