”Did you think that I found you
by chance, Maiden?
Did you believe
I was drawn to your crystal casket,
like a hummingbird to its nectar,
by the allure of ruby lips,
the gaze of azure eyes?”
Rakennan teitä hiekkalaatikolla koivun alla.
Niitä pitkin ajaa usein panssarivaunuja ja muuta sotakalustoa.
Olen innoissani.
Jotain tulee luo, into on äkkiä poissa. Nousen seisomaan. Monta vuotta nuoremmat veli ja sisko jatkavat rakentelua. He katsovat minuun ja ihmettelevät, mutta eivät sano mitään. Minä en sano mitään.
Taistelu on ohi mutta sota jatkuu.
Seuraavana kesänä tulen paikalle taas. Tartun toimeen mutta toimi ei enää tartu minuun.
Rikon kaiken, myös veljen ja siskon rakenteleman tiestön.
Kaikille tulee paha mieli. Kolme pahaa mieltä on yksi paha mieli, mielen paha kolmiyhteys.
Koivukin on kuin riippa yllään ja yllämme.
Kesä loppuu, ei tule takaisin.
Koivun lehdet kellastuvat ja putoavat.
Hiekkalaatikko peittyy lumeen.
Kesiä tulee ja menee kymmenittäin. Kertaakaan ei osu sama kohdalle.
Ei yhtään kertaa.
Luonto kiertää minua kuin aurinko maata.
Nousen ilmakehän yläpuolelle. Kesiä ei tule enää.
Minä tulen, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Istun työpaikan ruokalassa. Edessäni on kuppi kahvia ja verigreippi.
Asettelen pöydälle valkoisia serviettejä koko liudan, ja alan silpoa greippiä.
Veitsi on aika tylsä. Hedelmän mehu lentää ympäriinsä.
On vaikeaa.
Toiset siirtyvät kauemmas. Saan runsaasti neuvoja.
En ole siinä mukana.
Veitsen työntäminen greippiin on jotain. Verihedelmä, veriveli.
Minua katsotaan kuin teurastajaa.
Toinen varoittaa minua, etten vain pirskota hänen papinpuvulleen, kuukausipalkalla kalliisti ostetulle.
Lumikki ja sen seitsemän laatusanaa, iho on valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri.
Verisisko, kuolemaantuomittu: omenan posket ovat kirkkaanpunaiset.
Tyttö söi, kalpea, kaunis ja kiihkeä, minä jörö, ujo ja utelias. Tyttö antoi, ja minä otin.
Lumelle pisaroi. Neitsyyksiä meneteltiin.
Sormet olivat tahmaiset kuin olisi leikannut sitkeää, mutta mehukasta hedelmää.
Portit sulkeutuivat, kerubi jäi vartioon.
Minä jäin portille juomaan.
Kerubi paheksui ensin, mutta otti sitten itsekin kun tarjosin sinnikkäästi. Kohta nojasimme päissämme päitämme paratiisin porttiin kumpikin, taivaan ja helvetin juopot enkelit.
Viina tekee ensin vilkkaaksi ja lystikkääksi, lopulta enää uneliaaksi.
Riippuvuus on kristityn vaelluksella paha rasti, mutta toisaalta aika antoisa.
Mentävä rastille kuin ristille.
Ei sen tarvitse olla viina, voi olla joku Toivokin tai Tiina. Tai, Herra Jumala…
(Nähtävä itsensä ilman toivoa, tai jakojäännöstä.)
Kristalliarkku, lasihauta.
Unta…
Lasisydän.
Kuoleman ja elämän suudelma.
Lähdettävä haudasta kuin hiekkalaatikolta.
Ristin jälkeen ei ole mitään.
Sydänveri, verilähde.
Periveri.
Lasinen puutarhahauta. Veriset rätit, ei ketään missään.
Iskariot hirressä Veripellolla.
Lunta…
Did you think that I found you by chance, Maiden? prinssi kysyy Lumikilta Polly Petersonin runossa.
Se on vastaus Delia Shermanin runoon, jossa Lumikki oli kironnut oman kauneutensa; jos ei olisi kaunis, Äiti ei vihaisi eikä prinssi rakastaisi. Kaikki olisi paremmin, jotenkin reilumpaa.
Prinssi selittää, että itse asiassa Äiti – puuskittaisesta murhamielisyydestään huolimatta – ei oikeasti vihaa tyttöään. Vaan rakastaa…
Rivien välistä lukija saa ymmärtää, että kuningatar itse asiassa lähetti prinssin pelastusretkelle.
Viha kääntyy niin äkkiä rakkaudeksi, ja päinvastoin.
Kukaan ei voi rakastaa ketään niin paljon kuin minä rakastan Lumikkia!
”…Still the mirror
told her true.
She was the fading flower –
a fresh blossom
opened in you.
…
The apple froze you fast –
a talisman
to keep time
from touching her.
Alas, not to avail.
You shall have
your mother’s love.
Indeed, you have it now,
even as you
usurp her place.
Did you think that I found you
by chance, Maiden?
You are beautiful, sublime,
yet not so lovely
as our daughter will be:
your mother’s daughter’s child -
her immortality.”
Kuningatar tapatti tyttärensä rakkaudesta, mutta herätytti hänet kuolleista myös. Muuan Isä toimi samoin Poikansa kanssa, samoin syinkin.
Prinsseillä riittää selittämistä.
Jäljet päättyvät lumiaavikolle. Rakkaus on suunnaton, tappaakin tarvittaessa.
Ei verestä muistoa. Jokin tippa lumessa, siellä täällä.
Sota on ohi.
”Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi…” (Jes.9)
Vaellus on ohi, ja kristitty.
Verestä nousee tuli, kuluttava, kulumaton.
Eckhart lähti inkvisition eteen, mutta jäljet katosivat aavikolle. Voiko kauniimmin päättää päivänsä kuin että kuolinajan perässä on kysymysmerkki.
Ei hautaa, ei muistomerkkiä. Ei jakojäännöstä.
Voi tietenkin, jos on Jeesus, ja syntymäkin on kysymysmerkitty. Mutta silloin hautakandidaatteja on useita, monumentteja myriadikaupalla.
Jeesus lähti sanaan ja sakramentteihin, uskoviin uniin.
Äiti Maria on kuin Lumikki, lapsi kaunis, kuolematon. Fairest of the fairy tales.
Aikansa naurettuaan greipin kanssa suttaamistani seurakuntien lakinainen – kalpea ja kaunis – antaa vihdoin minulle pätevät ohjeet greipin lohkomiseksi syömäkuntoon.
(Että tarvittiin juristi tähänkin toimeen..!)
Mutta: Veljien ja siskojen teitä ei saa potkia rikki!
(DID YOU REALLY THINK THAT I FOUND YOU BY CHANCE, MAIDEN?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti