torstai 10. marraskuuta 2011

Otetaan taivas

Otetaan taivas, se on syvä. Se on hiljainen.

Otetaan taivas lähtökohdaksi, päätepisteeksi ja kaikeksi mikä osuu näiden väliin.
Huomataan sen laajuus, niin että kaikki lähdöt ja maalit mahtuvat sen sisään, eikä tee tiukkaakaan. Taivas ei lähde eikä tule.

Taivaalla nähdään nyt päivä, nyt siellä nähdään yö. Se itse ei ole kumpaakaan, vain tausta jota vasten nuo nähdään. Ja muut.
Ei se ole pelkkä taustakaan, vaan myös taustan näkijä.

Taivaalla menee kaikenlaista. Kulkee kuu, tähtiä, galakseja ja galaksiryhmiä, pääskysiä ja lepakoita, syksyn lehtiä, lentokoneita ja ilmapalloja. Joskus lentää saippuakuplia ja frisbeekiekkoja.
On nähty jokunen tunnistamatonkin lentävä esine.  

Parvekkeeni lähistöllä lentelee öisin lepakoita. Ne ovat salaperäisiä, aavemaisia taivastien kulkijoita. Luulin niitä ensin pääskysiksi!


Ihmiskuntakin lentää taivaalla, vaikka asia ei sille itselleen olekaan ihan ilmeinen, koko ajan.
Ruumiita tulee 107200 kilometriä tunnissa, nyt jo seitsemän miljardin yksikön nipussa.
Tässä on vain maan liike auringon ympäri.
Aurinkokunta kiertää Linnunradan keskiötä melkein miljoona kilometriä tunnissa. Linnunrata puolestaan painelee talla pohjassa, melkein puoli miljoonaa kilometriä tunnissa kohti Andromedaa, lähintä naapuriaan.
Galaksiryhmä jonka köyhiksi ja heiveröisiksi vuokra-asukeiksi meidät on rekisteröity, kulkee kohti jotakin joka on nimetty Great Attractoriksi. Se on salaperäinen, aavemainen massakasa jonka vetovoima ja viehätys on ylivoimainen. Vauhtimme sitä kohti on yli kaksi miljoonaa kilometriä tunnissa! Kaikkien seireenien äiti.
Hirmuinen sählypeli on menossa. Verkot tötteröllä joka jumalan suuntaan!

Seitsemän miljardia ihmistä ei paljon paina. Iso Traktori painaa senkin edestä, vetää kymmenien tuhansien Linnunratojen painovoimalla puoleensa. Mutta sekään ei lopulta riitä mihinkään. Taivas ei tutise.

Väliaikaisista viehtymyksistä huolimatta tähdet pakenevat toisiaan, sanovat. Avaruus menee romuksi, viilenee. Kuu menee myös.
Lopulta siellä atomi etsii toista, turhaan. Taivas ei liiku sittenkään. On ihmeellistä ja ilostuttavaa että oikeasti mikään ei liiku, kaikesta sähläyksestä huolimatta.


Sisätaivaallakin lennetään. Ajatuksia tulee ja menee, tunteita, vakaumuksia, uskomuksia, persoonia lentelee hujan hajan, haluja ja pelkoja.

Sisätaivaalla piirretään elämänviivaa. Kerrotaan elämäntarinaa. Yritetään painaa mahdollisimman paljon, olla vetovoimaisia.
Mikään ei kuitenkaan riitä. Seitsemän miljardia kuplaa ei paljon paina. Elämä on lainaa vain, pikavippi piste universumi. Piste. 

Muodostellaan koherentteja kokonaisuuksia, maailmankuvia. Kerrotaan että oma on oikea, ja perustellaan se jykevästi.  
Muodostetaan myös kiinteä minäkuvasommitelma, the greatest attractor, joka sijoitetaan omaan maailmankuvaan.
Asetetaan liekehtiväsilmäinen enkeli vartioimaan kuvitteellista porttia tulinen miekka kädessään. Joka uhkaa maailmankuvaani ja muuta kehikkoani, uhkaa minua itseäni.
Varokoon!

Kristinuskon taivaskuvasto on pääosin Ilmestyskirjasta. Pyhäinpäivän tekstissä Jumalan valtaistuimen edessä huojuu ja veisaa valkeisiin puettu joukko, joka on tullut alhaalta, ”suuresta ahdingosta”. ”Jumala levittää telttansa heidän ylleen.” jne.

Ilmestyksen psykedelia on syntynyt alkukirkon vainojen paineessa. Se on Raamatun verisin ja kostonhimoisin visio. On vitsauksia, tulta, verta, myrkkyä, kauhua, vihaa. Ennen kaikkea kostoa ja vihaa.  
(Simone Weilin mukaan olisi ollut ehkä parempi jos marttyyri-ilmiötä ei olisi ollut lainkaan. Hän esittää että se jumala jonka puolesta alkukristityt kävivät leijonien eteen, oli sama tai ainakin hyvin läheistä sukua sille, jonka Rooman valtakunta sittemmin omi, ja verisin vainoin pakotti koko maailman omimaan.)


Mutta on Ilmestyksessä Raamatun kauneinkin lause: Jumala pyyhkii kaikki heidän silmistään kaikki kyyneleet.  
Taivas sulkee syliinsä "heidät", Jumalan telttoineen päivineen, öineen, ja kyyneleet, ilon ja surun, kultakaupungin ja helvetin.  

Otetaan taivas subjektiksi. Mikään satunnainen lentävä, tunnistamaton tai tunnistettu objekti ei silloin saa esiintyä subjektina.


Kristuksen läpi lyötiin rautanauloja. Reikä lihassa on ainoa portti taivaaseen joka ei liiku.
Kun rauta menee lihaan, herää etsimättä kysymys ”miksi minut hylkäsit?” Kysymyskin on hylättävä.
Raudan tie on reikä. Tästä ruumiista ei ole mihinkään. Se on riisuttava.
Se riisutaan. Kupla puhkeaa.


Mikä on, pyyhkii kyyneleet. Mikään ei liiku.

Sisätaivas yhtyy ulkotaivaaseen. Kuplien taivas on yksi ainoa.

Mitään ei kysytä.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti