perjantai 12. lokakuuta 2012

Adam ja hanke








Pyöräilen joen rantaa. Sää on käsittämättömän levollinen ja se tarttuu jotenkin itseenikin. Vai meneekö se toisin päin?
Ollaan tilassa jossa ei sada eikä paista, eikä kumpikaan vaihtoehto ole edes tulossa.




Kupittaan Savi oli eräs merkittävimpiä turkulaisia hankkeita viime vuosisadalla. Se teki tiiliä ja käyttö- sekä koriste-esineitä. Nykyään monet niistä ovat keräilyharvinaisuuksia. 





Materiaalina käytettiin Aurajoen penkoilta kerättyä savea. Sitä haettiin tehtaalle vartavasten rakennettua kapearaiteista rautatietä pitkin. Vaunuja vetivät ensin hevoset, mutta kun ne väsyivät, ostettiin Saksasta 30-luvulla kaksi pikkuista dieselveturia, jotka ottivat hevosilta vetovastuun. Niitä kutsuttiin savipässeiksi.

Toinen niistä yritettiin valjastaa sotatöihinkin Karjalassa vuonna 1943, mutta hanke ei onnistunut.
Pässi pökki mieluummin Varsinais- kuin Suur-Suomea.
Veturi palautettiin maitojunalla Kupittaalle.

Savirata ylitti joen nykyisen Ylioppilaskylän itäpuolen kohdalla. Paikalle on jätetty muistoksi betoninen siltarakenne. Myöhempien aikojen piensuomalaistaiteilijat ovat koristaneet sitä oman sisäisen näkemyksensä mukaisesti. Siinä voi nähdä vaikka kiskot, jotka tästä kuvakulmasta näyttävät yhä ylittävän joen. Myös pässin silmäpareja allekkain voisi halutessaan nähdä.

60-luvun alussa tuli pitkin kiskoja konkurssi ja Kupittaan Savi meni inhimillisten hankkeiden taivaaseen. Se ei ole siellä yksin. 





Mistä olemme tulossa? Mitä kiskoja pitkin? Kysymykset ovat jännittäneet valvovaa ihmiskuntaa kauan.

Kysymykset ja vastaukset riippuvat tutkimuslinjasta ja tutkijan ennakko-oletuksista. (Ennakko-oletuksiin taas vaikuttavat lukemattomat ja tuntemattomat tekijät.) Hyvin harvoin saadaan ennakoista riippumatonta, täysin uutta ja lähtökohdista poikkeavaa tulosta aikaan. No siis, ei koskaan. Pokeri ei pääty koskaan shakkimattiin. 

Sensaatiomaisetkin uudet tutkimukselliset löydöt paljastuvat yleensä eli aina olemassa jo olevien asetusten säädöiksi.
Ajateltiin, että ihmissuvun kantaäiti on Eeva vuodelta 4000 eKr., mutta nyttemmin on paljastunut että kyseinen kyseenalainen kunnia kuuluukin Lucylle vuodelta 3,2 milj. eaa.
Lucynkin paikkaa on kyselty.
Kantaäitimme vieteriä vain viritettiin (aika paljon tosin) pidemmäksi, mutta mitään radikaalia purkausta ei tapahtunut.
Jos ihmiskunnalla olisi FB:ssa oma aikajana, Lucy olisi jumalattoman alhaalla Eevaan nähden, mutta samalla janalla kuitenkin. Yhtä aikaa.

("Lucy päivittää: löysi tänään ihanan raadon, mutta joutuu nauttimaan sen raakana, kun Urpo ei saa sitä tulta keksittyä."
"Eeva: löysi ihanan hedelmän, ja aikoo jakaa sen Urpon kanssa.")
 

Genesiksen toisen luomiskertomuksen mukaan aikakiskomme kuskaavat savea. Herra Jumala muovasi vedestä ja maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Heprean "adam" on suurin piirtein yhtä kuin "maa".

Ihmisestä tuli Jumalan ehkä mittavin hanke, luojansa kuva ja kaltainen.

Mutta kuva ei tyytynyt olemaan pelkkä kuva, vaan halusi olla oma kuvansa.
Peilistä alkoi kuulua puhetta.
Kuva alkoi kuvitella ja kummitella.

Syntyi synti. Syntyi persoona, yksilöllinen haamu, adam halusi Adamiksi.

Kun identiteettiä etsitään, ei yleensä haluta jäädä kuin virtahepo saveen lillumaan – tomu ja H2O eivät oikein taivu jäntevän minäkuvan rakenteeksi, liian yleinen, yhteinen ja liukas kun on - vaan halutaan jotain erityisempää. 

Tehtiin vaatteet ja aatteet, viikunan lehdet alastomuuden häpeän verhoiksi. Vaatteista ja aatteista ihminen tunnetaan.
Alettiin juosta hulluilla päivillä, kirkollis- ja puoluekokouksissa, sodissa ja mielenosoituksissa. Alettiin kirjoittaa blogeja.

Syntyivät suhteet, perheet, kansat, puolueet, uskonnolliset yhteisöt, urheiluseurat ja muut yhdisteet ja -ykset.
Alettiin politikoida, filosofoida, väitellä uskosta ja uskottomuudesta.
Alettiin hankkiutua naisiin ja miehiin, humalaan, kouluihin, työpaikkoihin, onneen, uskoon, taivaaseen, valaistukseen, pois täältä, tuonne.

Ulos.

Ruumiista suurin osa on vettä, taivaalta satanutta, maaperästä pulpunnutta, loppu maan tomua. 

(Helsingin juomavesi tulee Päijänteestä, joten suurin osa helsinkiläisistä on tullut tunnelia pitkin kehäkolmosen ulkopuolelta. Ajatus ”olen aito stadilainen” on Päijänteen aaltojen loisketta.
Turkulaiset on kiistanalaisesti suodatettu Virttaankankaan läpi. ”Olen turkulainen” on vastahakoisen Satakunnan soramaaperän läpäisseen tekopohjaveden tekosolinaa.)

Savi itsessään on viaton tomun ja veden yhdiste, Jumalan henkäys pitää sen elossa ja lopettaa sen elon kun aika on.
Tomusta tomuun, yksinkertaisesti, viattomasti ja ilman pelkoa.
Materia hajoaa, mutta pysyy, muodot vain muuttuvat. Hengelläkään ei pitäisi olla mitään hätää hengissä pysymisensä kanssa. 

Mutta:
Tomun ja henkäyksen väliin asettui "minä olen tämä ja tällainen henkilö, herra Se ja Se", kuin hävityksen kauhistus, kauppias ja rahanvaihtaja Herran temppeliin.
Kukaan ei oikein tiedä, mistä Se tuli. Mutta että Se tuli, on kaikkien näkyvissä kaiken aikaa. Se luetaan uutisista ja nähdään peileistä.

VT:n syntiinlankeemuskertomus kertoo, kuinka viattomuus meni, alettiin tietää hyvä ja paha (ja että minä olen hyvän tekijä), tomumaja alkoi elämää omaa elämäänsä. Maja alkoi verhoutua katseilta, varsinkin luojansa. Tulivat vaatteet, aatteet ja suunnaton typeryys.
Alkoi aikajana ja sen mukana kitka, kärsimys ja kuolema. 


Peili alkoi nähdä kuvansa ympäristössä ja muovasi itselleen myös kuvan Jumalasta, itsensä kaltaisen...
Jumalan kuva perkeleellistyi.
Alkoi elävien kuolleiden yö, aikajanalla pomppivien zombien tuskaisa työ, otsa kylmässä hiessä koko ajan.  

Temppelissä alkoi uskonnollinen kaupankäynti, rukoilu ja riitely, oikeassa ja väärässä oleminen, moraalinen säätäminen, henkilökohtaisen aikajanan turvaaminen jumalattoman monessa eri muodossa, hamaan iankaikkisuuteen asti.




Jeesus tunnetusti tyhjensi temppelin kauppiaista:
Viekää nämä pois Isäni huoneesta! Viekää tämä pois!

Rikkokaa saviruukku! Hypätkää maitojunaan!
Tehkää konkurssi! Puhdistakaa peili! Polttakaa sillat takananne, pässit!


Tyhjässä temppelissä ei sada eikä paista. Tyhjyydessä mikään ulkoinenkaan ei muodostu ongelmaksi.
Jopa levottomuuden keskiössä lepää rauha.
Aikajanaakin siunaa ajaton läsnäolo. 

Hyppään takaisin pyörän satulaan. Vilkaisen vielä betonihökötystä. Kiskot sen kyljessä näyttävät tosiaan vievän toiselle rannalle. 












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti