Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuu, sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän kirkkauden. Emme kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. (2.Kor.4)
Ulkonainen ihminen näkyy ja haluaakin näkyä, se jolla on syntymä- ja kuolinpäivä ja niiden välissä minäkertomus eli henkilökohtaisia omistuksia, ominaisuuksia ja omituisuuksia.
Nekin ovat Elämän lahjoja,
mutta niihin ei siis tule ”kiinnittää katsettaan”, koska ovat hetkellisiä kuin silmänräpäys.
Jeesus eli näkyvästi noin
kolmekymmentä vuotta, murtui ristille, ”veti kaikki luokseen”, ja ylösnousseena
on meidän alati uudistuva sisäinen ihmisemme.
Määrätön kirkkaus on
päämäärätöntä eli ikuista.
Se ei vaadi tai kysele keneltäkään
mitään, ei vedä eikä työnnä ketään mihinkään, vaan läpäisee läsnäolollaan varsinaissuomalaisenkin
talvihämärän maiseman ja sydämen.
Sitä voi pitää ihmeenä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti