Kaislameren rannalla alkaa kova vääntö, säätö ja syytös. Kaikki toistensa kimpussa, farao Israelin, Jahve faraon, Israel Mooseksen, Mooses Jahven, mäiske on ankaraa. Kohta loiskekin.
Herra säätää faraon sydämen siihen asentoon, että tämä lähtee ajamaan takaa juuri pois päästämäänsä Israelia.
Näin siksi että tuleva katastrofi osoittaisi faraolle ja egyptiläisille että "minä olen Herra". Se näyttää olevan asia joka ei ilman toistuvia tuhoja mene jakeluun, edes valitulle kansalle saati hylätylle.
Katastrofit ovat arvaamattomien toimijoiden etsikkoaikaa.
Kysymyksiä herää. Totuuksia paljastuu.
Outoja onkaloita aukeaa. Tuhka nousee. Toimijoiden välineet rikkoutuvat.
Nousee kurssi, laskee kurssi.
Kreikka on varjo entisestään, luolan takaseinällä. Sokrates tyhjentää pikarin ja tarjoaa muillekin.
Raha virtaa, myrkky virtaa, kaikki virtaa.
Puhutaan paljon.
Kukaan ei tiedä mistään mitään. Puhutaan silti.
Puhutaan että minä olen herra.
Tuhka nousee Feeniks-linnun raadosta.
Farao ylivoimaisine joukkoineen lähestyy, vaunujen kolina kuuluu jo, ja myös Israel herää säätämään ja syyttämään. Se valitsee tyylilajikseen sarkastisen itsesäälin: "Oliko Egyptissä niin vähän hautatilaa, että sinun piti tuoda meidät tänne autiomaahan kuolemaan?"
Haluttaisi lähteä takaisin.
Ei huvittaisi jatkaa.
Kahleet ovat siitä mukavia, että ne vievät vapauden. Ja auttavat ymmärtämään että toinen on syypää.
Hamassa ja hartaassa nuoruudessani piehtaroin usein itsesäälin katkerassa sulossa. Se loppui, kun luin jostain että itsesääli on saatanasta. (Hurskas nuorimies peljästyi suuresti.)
Itsesääli on saatananpalvontaa.
Olen oman onnettomuuteni alku ja loppu, A ja O, vapaa ja vaarallinen.
Toinen ei aiheuta minulle mitään.
(Eckhart vastasi ihmisille jotka pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan: "Miksi te lähdette ulos? Miksette pysy itsessänne ja ota kiinni omasta hyvästänne? Te kaikki kannatte totuuden olemusta sisimmässänne.")
Olen reilusti yli puolen välin elämässäni. Faraon sotajoukot lähestyvät jo, vaunut kolisevat. Kohta alkaa mäiske. Kaikki liikenevä voima on käytettävä sen ajatuksen torjumiseen, että minä olen herra. Tai edes jotain. Kuulun ihmisenä samaan mytologiseen perinteeseen kuin saatana.
Herra räjäyttää jonkinlaisen kasapanoksen merellä, joka jakautuu, ja Israel pääsee kuivin jaloin Siinain puolelle.
Farao joukkoineen hukkuu. Hengästynyt kansa rientää Mooseksen johdolla Herran luo: "Jumala, kuule, se oli temppu..!" Kiitosvirsiä veisataan. On taas kivempi kuulua valittuun kansaan kuin hylättyyn.
("Itse" mahtaa olla aika monikäyttöinen käsite.)
Edessä autio maa, takana ei mitään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti