Vesi ratkaisi yhden ongelman, kun hukutti faraon joukot, mutta sen loppuminen toi eteen seuraavan.
Kovassa kuumuudessa yksikin ihminen hikoilee litroittain tunnissa. Olisi ihme jos kokonainen kansa kuivassa erämaassa ei joutuisi hankkimaan korvaavaa vettä ihmeitse.
Suurin osa Israelin kansasta ja muustakin elävästä on vettä.
Kun avaruudesta etsitään elämää, merkit vedestä ovat avainasemassa.
En tiedä, miksi olevainen ei olisi voinut - jossain H2O:n selän takana - kehittää organismia, joka särpii elinnesteenään esim. palavaa metaania tai jäätynyttä typpeä, mutta uskon kyllä että sellaisesta veikkosesta ei olisi vesipojalle ystäväksi tai edes yhteistyökumppaniksi.
Liian erilaiset maailmankatsomukset ja perusintressit. Ei toimi sellainen suhde.
(Mitä jollekin metaanihemulille tai typpityypille voi sanoa? Miten liehittelet liekinvartta? "Kaunis ilma tänään"? Kun toiselle "kaunis ilma" tarkoittaa herra ties mitä Sodoman tulikaatosadetta, tai Venuksen 500-asteista hiilidioksidihurrikaania!)
Ei, divetymonoksidia sen olla pitää, jos aikoo saada jotain järkevää aikaan. Sitä mieltä on myös Israel Siinailla, ja urputtaa.
Kalliosta saa, kun osaa oikein kopauttaa. Water on the rocks. Mooses osaa, vettä tulee, matka jatkuu.
Kohti uusia seikkailuja ja hervotonta sotimista, joka Israelin osalta ei ole päättynyt vieläkään.
Uskonnollisessa symboliikassa vesi ja jano ovat perin hienovaraisia käsitteitä, joita on lähestyttävä varovasti kuin antilooppi keidasta.
Ei hörppimällä. Menee helposti väärään kurkkuun.
Ulospäin suuntautuva jano vie harhaan, kun ei tyydyty milloinkaan. Johtaa pakkomielteiseen toistokäyttäytymiseen.
Ei tyydyty koskaan, ei kertaakaan.
On saatava lisää. Ei saada koskaan mitään.
Tai saadaan kyllä (ja siinä on asian petollisuus) (nyt oikein varovasti...), mutta hetkeksi vain. Näistä hetkistä halutaan helminauha, joka jatkuu.
Tuska tulee kun ei jatkukaan.
Jatkuminen tuo mukanaan hervottoman sodan. Päättömän, hännättömän.
Elämän jano jatkuvuuden toivona on kärsimyksen ja kirouksen kasvualusta. Jatkuvuuden jano synnyttää kaikki kangastukset. Uskonnolliset, ideologiset, (viis näistä mutta ennen kaikkea:) henkilökohtaiset.
Kaikki loputtomat turhaumat ja pettymykset.
Toivon kohde ei petä koskaan. Toinen ihminenkään ei petä.
Ei petä ooppiumi, ei uskonto.
Ihminen pettää itsensä...
Minä en petä sinua, sinäkään et minua, minä petän minut.
Mutta annas olla, antilooppi! On toisenlaistakin janoa.
Näyttää siltä että tämäkin edellyttää autiomaata, - tai ehkä se synnyttää sen! Ei ulkoista, sisäisen.
Ei luolia, ei luostareita, ei välttelyä tai pakenemista, "on osattava olla olla kotona sisäisessä autiomaassa, olimme missä tai kenen seurassa tahansa" (Eckhart).
"Kotona sisäisessä autiomaassa". Voiko olla ilahduttavampaa? Kuin tulisi keitaalle 40 vuoden erämaahortoilun jälkeen
varovasti
mutta ilman pelkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti