Myötätunto

Eläinhoitola on joutunut elvyttämään lemmikeitä, jotka ovat helteen suututtamina hypänneet avoimesta ikkunasta, miettimättä lainkaan hyppytason korkeussuhdetta tavoitetasoon, maan pintaan.
Jos tasoero on liian suuri, käy pahasti.

Töissä oli tänään mieletön kiire, piti saada kirjekasa lähtemään ennen postituksen sulkeutumista, puhelin soi koko ajan. Samalla kun toimitin näitä, hotkin erästä omenaa yltiöpäisesti. Lopulta syöksyin ulos huoneesta suu täynnä, kirjeet kädessäni.
Käytävällä tuli vastaan kollega jonka miehen tiesin juuri kuolleen. Halusin esittää osanottoni, mutta en saanut sanaa suustani. Omenamössöäkään en tohtinut sieltä syöstä surevan tykö ja päälle.
Nainen meni ohi nopeasti ja poistui pihalle. Jäin katsomaan hänen jälkeensä.
Kyyneleet valuivat harmista ja omenan epätoivoisesta jauhamisesta. Haluaisin ajatella että myötätunnosta, ehkä tosiaan vähän siitäkin.

Yritän olla kelpo kaveri tai edes kohtelias, mutta aina se ei onnistu.
Tai: itse yrittämisen toimi sulkee pois onnistumisen mahdollisuuden. Kramppaa. Posti vietiin jo. Toverien syliin suoltuu mössöä. Maa tulee vastaan kovaa vauhtia ja liian jyrkässä kulmassa. Ei tule apuun Anja, ei Heidi.

Sittemmin iltapäivällä: Olen hukannut bussikorttini. Etsin sitä kämpässäni, ensin toiveikkaasti ja loogisin menetelmin. Lompakko, laatikot, pöydän ja tuolien aluset. Taskut tietenkin.

Kun logiikka ei anna periksi ja korttia takaisin, alan helteen hurjistamana ryhtyä toivottomiin töihin. Etsiä samat paikat uudestaan kolmanteen, jopa neljänteen kertaan. Samat pirun lootat ja taskut! (En viitsi kertoa tässä, että viidestikin saatoin tonkia läpi samat osoitteet...) (Itsellenikään en myönnä että kuusi.)
Käännyn talvitakkien puoleen... Vai olisiko kortti viety hattuhyllylle kuivumaan? Katson astiakaapit, pesukoneen, jääkaapin. Käännän sohvan ympäri.
Niin hullu en ole että vilkaisisin pakastimeen. (Halusin vain nostaa aamiaismustikat sulamaan.)
Mikään taho ei myönny palauttamaan korttia.

Stoalaisuus murtuu lopulta kokonaan patetian rynnistyksen edessä. Jeriko sortuu, torvet soivat.
Alan toivoa että tulisi kova ukkonen, lopettaisi helteen. Salama iskisi kämppäni rikki. Ja typerän pääni.
Ja kaupungin liikennelaitoksen.
Tulisi sota! Huvittaisi lähteä puolustamaan isänmaata tai jotain muuta isohkoa kokonaisuutta! Teit isäin astumaan kaikki saatanat, näistä helteisistä helvetin kämpistä vilpoisiin tuuliin! Liput liehumaan! Torvet soimaan! Urku auki! Hornetin perkeleet ilmaan kuin olisi jo!
Poikas valveill' on! Kuka täällä nukkumaankaan pystyy!

Kesken ankaran liikekannallepanon päätän kuitenkin vain käydä parvekkeella mentolisavukkeella. Se rauhoittaa vähän.
Minulla on työtapaaminen Saramäessä. Päätän rangaista itseäni bussikortin hukkaamisesta, ja mennä sinne pyörällä. Se on hyvä rankaisu, tuuli vilpoisaa ja nyt jo myötäistä.
Ajan uuden vankilan ohi. Sen editse vie söpösti Matilda Wreden tie. Mietin onko takapuolella, siellä mistä metsä alkaa, Papillonin polku, Casanovan kuja tai Rannanjärven reitti.

On mukavaa istua tuntemattomien, kivojen ihmisten pihalla keinussa ja esittää taas aika kelpoa kaveria.
Pihalla on myös kaksi Englannin bulldogia. Ne makaavat kuumissaan varjossa. Toinen niistä on niin lihaksikas ja harteikas, etten tiennyt koiran voivan ollakaan. Sen nousu jaloilleen on hankalan näköistä, kuin ison sonnin punnertamista. Se ei pääsisi ikkunalaudalle tai parvekkeen kaiteelle, vaikka haluaisi.
Se nuuhkii varpaitani, katsoo ylös ja virnistää minulle. Tai ehkä se on vain kyllästynyt irvistys.