keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Senni

Kolari on etsikkoaikaa.

En tarkoita pelkästään uskonnollisessa merkityksessä, Jumalan puhutteluna, kutsuna uskoon, tms.
Vaan syvällisemmin; perustoja paljastuu. Ojanpohjiin tutustutaan, sekä niiden kasvillisuuteen.

Verhoja vedetään juhlavasti todellisuuden yltä, kuin patsailta julkistustilaisuudessa.
Huomataan että todellisuus ei ole patsas. Eikä juuri muutakaan.

Kolari on satori, jos sillä tarkoitetaan valikoivan mielen päättymistä.

Kun valikoivuus lakkaa, maalia ei enää tarvita.

Päämäärä paljastuu odottamatta, oudolla tavalla.
Ei tiedetä mitään, eikä siis hylätäkään aktiivisesti.
Lakataan vain.
Mutta ennen kaikkea, ei tiedetä mitään.
(Jos tapaat tielläsi tietäväisen, tapa pois kuleksimasta, joutessasi.)
(Buddhaa mukaillen.)


Lennän ojaan Hondani päältä Liedon keskustassa noin 120 km tuntivauhdissa.
Lento on vaikuttava, ja vasta jälkikäteen järkyttävä.

Jälkikäteen voi aina järkyttyä ja alkaa puhua vääristä valinnoista.
Ei olisi pitänyt ajaa niin lujaa keskellä taajamaa.
Ei olisi pitänyt katsoa taakseen kaarteessa.
Ei hätääntyä kun asvaltti loppui ja sora alkoi, eikä varsinkaan painaa molempia jarruja silloin lukkoon. 
Valinnanvapaus on jälkiviisauden retoriikkaa.


Mutta itse lennon aikana ei voi olla enää kyse valinnoista.
Valinnat on tehty, arpa heitetty.
Zenonin nuoli on lähtenyt kohti maalia.
Aika pysähtyy.
Edes kuolema ei ole nyt mielessä.
Elämän filminauha ei liiku silmien edessä, vain puolipilvinen taivas, joitakin taloja sekä koiranputkia, koko holtiton karuselli.
Koiranputkitaivas, puolipilvitalo,
putkipilvi koiranpuoli taivastalo

Hyvä että olen nyt yksin, muistan. Hyvä ettei Senni ole mukana.
Hän kuolisi takuulla, minä en voi.
Tämä nuoli ei osu maaliin milloinkaan.
Se on aina paikallaan. 
Maali tulee kohti, menee ohi. 
Koiranputket tulevat, mutta minusta ei voi tulla niiden ruokaa.
Olen kaikki jotka ovat koskaan eläneet, tai tulevat koskaan elämään. Ja nekin jotka eivät…

Vasta jälkikäteen tulevat ambulanssit, ruumisautot, lasiarkku tulee, nyyhkyttävät omaiset, syntymättä jääneet lapset, kaikki tulevaisuuden hyvät ja huonot muistot. Vasta myöhemmin tulevat veri ja kyyneleet.

Hyvä Jumala! Nuoli ei voi tulla maaliin, koska maalia ei ole!
Ei ampujaa, ei maalia. Ei ehkä nuoltakaan.
Lento vain.



Senni kuolisi jos olisi istunut takana, ja lentäisi nyt mukana. Hänellä oli moottoripyörän kunnossapidon taito (osittain siksi olin häneen tutustunutkin, koska itselläni oli vain nyttemmin kyseenalainen ajo-…), mutta nuolena lentämisen taitoa hänellä ei ollut.


Koiranputkisto ja muu kasvikunta tulee tykö, hyväillen nostaa minut ilmalennon päätteeksi - jaloilleni. Kivi- ja siltarumpukunta ei tule, mikä saa tulevaisuuden kääntymään takaisin, että tämäkö jäi kuitenkin.

Seison ojan pohjalla kasviryteikössä. Honda on vierinyt melkein saman matkan kuin minäkin, mutta asvalttia pitkin. Tunnen itseni syyttä onnelliseksi.
En siksi-että-jäin-henkiin -onnelliseksi, vaan yksiselitteisen autuaaksi.
Istun ojanpenkalle. Tunnustelen oloani. Otan kypärän pois ja käyn kallon läpi sormin.
Ei mitään näkyvää tai tuntuvaa ongelmaa.
En ole kokenut mitään vastaavaa.
(Moottoripyöräonnettomuus ei tule usein.) 
(Usein se tulee vain kerran.)

Tulevaisuus alkoi juosta luo läheiseltä huoltoasemalta, jonka kahvilasta ilmalentoni oli nähty järkyttyneinä.
Muistan erään joka hoki jatkuvasti että honda-tauti tappaa. Honda-tauti tappaa, ainakin sata kertaa peräjälkeen kuin mantra, käsien vääntely asanana.
Ympärilläni pyöritään, ambulanssi on tilattu.

Tajusin äkisti, etten voi mennä sairaalaan, koska ihoni on täynnä senninpuremia.
Minulla ei ollut mielestäni mitään hätää, kallo ehjä ja kaikkea, mutta ylävartaloni on täynnä mekaanikottareni hampaan jälkiä…
Mekaanikottarainen! 
Pikkulintu, lentomustalainen!
Tätä takkia ei riisuta.

En voi lähteä sairaalaan!
Sitä ei ole helppo selittää järkyttyneille.


Yleisön käsienvääntelystä välittämättä haen Hondan Hämeentieltä kuin Lahtinen konekiväärinsä luotisateessa, perkele. Ja alan raahata sitä kohti kotia.


"Sana syvyyteen menosta
jonka luimme.
Vuodet, sanat siitä lähtien.
Sitä olemme aina vain.

Tiedätkö että avaruus on loputon,
tiedätkö ettei sinun tarvitse lentää,
tiedätkö että se mikä silmääsi kirjoituu
syventää syvyyttämme."
(Paul Celan)









1 kommentti:

  1. Väitetään, ettei elämää kuin peltoa voi ylittää. Näemmä joku voi kuolemankin kuin pellon ylittää ja Elämänsä snapsilasin ojanpohjan kautta tyhjentää. Onko pakkouskoa, onko pakko uskoa?

    VastaaPoista