sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Rautatie

Ennen rautatietä minusta ei paljon pidetty.
Tai pidettiin korkeintaan omituisena.

Rautatien rakentamisen jälkeen alkoivat yhteydet toimia. Ystävyyksiä solmittiin.
Se oli joululahja, todennäköisesti ensimmäisiä yksityisiä junaratoja kotikonnuillani.

Itse rata oli pieni, ellipsinmuotoinen. Pari kolme metriä yhteispituudeltaan.
Mutta sen ympärille kasvanut ja kehittynyt kertomusperinne teki siitä paljon mahtavamman. Kymmeniä, jopa satoja kertoja suuremman kuin todellisuudessa.
Rovasti kertoi Matille, Matti Liisalle, kohta Liisakin jo tiesi kertoa lisää, omia tietolähteitään käyttäen.

Ne harvat luokkakaverit jotka pääsivät sen kanssa fyysisesti tekemisiin, olivat niin vaikuttuneita, että viestittivät sanomaa runsain ryydityksin koulussa eteenpäin.
Ne joille kerrottiin, jatkoivat kuuliaisina seuraaville, kuin uuden ajan airuet ja apostolit.
Tarina levisi ympäri koulun, luokkatasoista ja -eroistakaan välittämättä.

Rata alkoi pidetä ja levetä. Siihen tuli lisäosia miltei päivittäin.
Tuli uusia vetureita ja vaunuja. Tasoristeyksiä ja asemarakennuksia.
Pian se täytti koko huoneen. Alkoi näyttää välttämättömältä jatkaa sitä jopa toisiin huoneisiin. Monenlaisia tasoratkaisuja kehiteltiin ja minulle tiettäväksi annettiin ympäri koulun käytäviä, että niin valtava määrä ratamateriaalia pääsisi oikeuksiinsa.
Minulla saattoi olla lopulta yksi maailman suurimmista junaradoista! PanLieto Continental Railways!

Suosioni kasvoi ennennäkemättömästi. Kaveruudestani kilpailtiin.
Yritin ensin hillitä kerronnan pontta ja tempoa, että se on oikeastaan aika pieni ja huoneen nurkassa, mutta huomasin sen pian mahdottomaksi. Vauhtiin päässyt rautahepo ei enää niin vain pysähtynytkään.
Vaatimattomuus pikemminkin lisäsi asemapäällikkyyteni hohtoa.
Päättelin lopulta, että olkoon. Mennään sitten tällä kyydillä niin pitkälle kuin pääsee. Olkoon suosio suur'!


Eräs rotta pääsi samanlaiseen muilutukseen kesänviettopaikassani Kymenlaaksossa.
Tätini, maatalon emäntä, oli koko kesän yrittänyt pyydystää sitä.
Se oli aiheuttanut vaurioita viljavarastossa, minkä johdosta se oli poissaolevana tuomittu kuolemaan. Oli viritetty vaikka mitä ansoja ja loukkuja, myrkkyäkin kylvetty.
Rotta oli ovela. Se jopa nappasi syöttejä loukuista, niitä laukaisematta.

Tämä kaikki kiihotti ja kumuloi kerrontaa.
Suusta suuhun kasvoi ja kehittyi viesti Kaikkien Aikojen Rotasta, Jota Ei Pidättele Mikään.
Se oli kaikkien jyrsijöiden äiti, luultavasti itärajan takaa tänne muuttanut desantti tai sabotööri.
Se oli ihmistä paljon älykkäämpi, valtavan suurikin ja lihaksikas kuin Tarzan.
Omassa mielessäni näin inhan, majesteettisen jättiläiseläimen joka pelkkää ylimyksellistä armollisuuttaan ei potkaise kerralla nurin koko taloa, ja hotkaise kaikkia lapsia ja aikuisiakin valtavaan kitaansa!
Ihmettelin kyllä missä niin hirmuinen peto pystyy piileskelemään, mutta se oli juuri sitä oveluutta…
(Leikkiikö se meillä kuin kissa hiirellä, odottaa sopivaa hetkeä lopullisen iskun antamiselle?)
(Saattaisiko se jopa lentää!)

Lopulta sekin kuitenkin sekosi omaan näppäryyteensä. Jäi loukkuun, näppäriin. Kuoli.
Makasi mahallaan aitassa, neljä entistä raajaansa kaikkiin ilmansuuntiin, niska poikki.
Ehkä lukuisten onnistumisten tuoma hyvän olon tunne oli lopulta pettänyt sen tuohon varsin yksinkertaiseen ansaan.
Kun se makasi siinä, se näytti säälittävältä. Ei se ollut paljonkaan Märklin -veturiani suurempi.  

Muistan vaivaantuneen tunnelman, joka vallitsi aittaan juoksujalkaa rientäneiden keskuudessa. Siinä oli pettymystä kosolti joukossa. Oltiin hiljakseen. Alettiin viritellä keskustelua muista aiheista, on tässä muutakin tekemistä.
Mokoma surkea raato…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti