Vanha nainen tekee kuolemaa. Työ on valmistumaisillaan.
Silmät ovat auki, mutta eivät suuntaudu enää kohteisiin.
Haen hänen katsettaan mutta en löydä. Jotkut elimet toimivat vielä, mieli ei
enää. Henkilökohtainen hätäily on loppunut. Odottaminen on vaihtunut olemiseen.
Vastasyntyneessä näkee samanlaista. Kun on äskettäin
synnytty eikä maalia ole vielä määritelty, silmissä on sama kohteeton
läsnäolo. Ei vielä, ei enää, ei hätää.
Oven takana vanhainkodin aulassa telkkari pauhaa täysillä. Olympialaisissa ovat maastohiihdon parisprintin ratkaisuhetket ja hätä käsillä.
Selostajat ulvovat. Maali lähestyy. Suomalainen saattaa voittaa! Ulkomaalainen kaatuu! Se lisää mahdollisuuksiamme!
Sivelen peukalolla vanhuksen otsaa, teen hajamielisesti ristinmerkin.
Poistun aulaan. Nojaan seinään ja katselen hiihtäjien
haastatteluja. Nyt on hyvä. Vuosien odottaminen on päättynyt.
”Kotiin terveisiä!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti