Sanojen ilta

"Sanojen ilta - kaivonkatsoja hiljaisuudessa!
Askel ja vielä toinen,
kolmas, jonka jälki
ei pyyhi varjoasi:

Ajan arpi
aukeaa
ja peittää maan vereen -
sanayön verikoirat, koirat
haukkuvat nyt
sisälläsi:
ne juhlivat raivoisaa janoa,
raivoisaa nälkää...

Viimeinen kuu tulee avuksi:
pitkän hopeisen luun
- paljas kuin tie jota pitkin tulit -
se heittää lauman sekaan,
mutta se ei sinua pelasta:
säde, jonka herätit,
kuohuu lähemmäksi,
ja yläpuolelle ui hedelmä,
jota puraisit vuosia sitten."

(Celan)









Kaikki tapahtuu itsestään.
Sumu hälvenee.
Kukaan ei tiedä miten kaikki käy, mutta kaikki käy silti.
Tullaan ja mennään, paljasta tietä, lauman sekaan, laumassa.
Ja pois.

Synnytään, kasvetaan, kukoistetaan, kuihdutaan ja kuollaan.

Passiivi hallitsee. Tekijää ei näy eikä kuulu. 

Ajallisen kotini ja maallisen työpaikkani Maarian kirkon välisellä nurmettomalla polulla on elänyt, kasvanut ja välillä kulunut eräs tuomi.
Olen kuvannut sitä ohimennen monta vuotta.

Se on kokenut monta elämän vaihetta. Oksille ja oksilla tapahtuu kaikenlaista. 
Olemus (puus, puu-uus, puisevuus) pysyy. 
Sama puu kesät talvet. 

Tuomenkehrääjäkoinkin sama puu on asuttanut pariin otteeseen.

Koi lentää pois, puu kasvaa. Ihminen kasvaa myös ja joskus lentääkin. 

Ei ole kyse mistään. 

Puu nousee olemattoman lähteen ylle kuin kupla, samoin ihminen. 

Ei odottamista, 

paljas tie jota pitkin tulit ja menet.  

Celanin runon toinen kappale menee tietenkin itseltäni yli. Kun ajan arpi aukeaa "65v", ei jaksa "sanayön verikoiria" sisällään räksymässä tai muuta yhtä väkevää. Raivoisin jano ja nälkä ovat jumalankiitos tyyntyneet osaansa. 

Aika kuluu sitaateissa ja suluissa. 

(En ole varma silti!)
(Raivo!?)
(Rakkaus!!) 
Voivat ne olla ilman sulkujakin!

joskus...

Raivonkatsoja hiljaisuudessa...

Ollaan hiljaa. 

Minä olen tuomi, te olette oksia. 

Te olette minä ja minä te. 

Tapahtuu paljon. 

Ei tapahdu mitään. Hiljaisuus on suruton. 

Elämä kuohuu. Kaikki käy. 

Elämä tekee kuolemaa, kuolema elämää, itsestään.