Olen

 ”Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne, johdattamaan teidät uuteen, luvattuun maahan.” (2.Moos.3)

 Aavikkovaellus kohti uutta maata oli tulvillaan ihmeitä ja pettymyksiä, nälkää ja kylläisyyttä, itkua ja naurua, vihaa ja rakkautta, syntymää ja kuolemaa, tuhoamista ja rakentamista.
Tultiin lopulta perille, mutta meno ei juuri muuttunut. 

”Maitoa ja hunajaa” vuoti, mutta paljon vuoti vertakin.
Ja vuotaa yhä, moni taho pitää samaa maata pyhänä.

Aika on evakkoretki, jossa jokaista perille pääsyä seuraa kuin luonnonlakina diaspora, hajaannus. Luonnossa entropian laki…

Mutta pyhyys – minä olen - ilmenee hajoamisessakin. Henki virtaa eri suuntaan kuin luonto, kohoaa vaikka ruumis ja mieli painuisivat, kokoaa vaikka ne hajottaisivat.
Koko maanpiiri on silloin luvattua maata.
Maa, jolla seisot, on pyhää maata: riisu siis vaelluskenkäsi, olet perillä!