”Minä olen lähtöisin korkeimman suusta, usvan lailla minä verhosin maan. Minä yksin kiersin ympäri taivaan kaaren, ja kuljen syvyyksien syvimmillä pohjilla.” (Sir.24)
Viisauden ja totuuden Henki on tekstin minä ja koko olemassaolon subjekti. Kuulemme kaikkeuden hengen huminan, mutta emme tiedä sen menemisistä, tulemisista ja ylipäätään aikeista mitään.
Tuo minä kiertää kaartuvan avaruuden, galaksit ja on läsnä syvyyksien syvimmillä pohjilla, molekyylien ytimessä, ja pitää kaiken koossa.
Hän puhaltui tomuun alussa ihmiseksi ja henkii yhä elämää näihin tomumajoihin.
Hän täyttää majat niiden kunnosta, rakenteen mahdollisista vioista huolimatta, kuulee
ja tuntee kupolin enkelihymnit ja kellarin susien ulvonnan.
Tuo suunnattoman suuri, ja samalla järkyttävän jokapäiväinen voima (2.Kor.4)
on asettunut näihin hatariin, tyhjiin majoihin ja pitää niitä eli meitä voimassa
siinä kuin galakseja ja molekyylejäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti