Almu (TS)

 ”Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, jotta hyvä tekosi pysyisi salassa.” (Matt.6)

Kun oikea käsi klikkaa almun menemään nettipankissa, vasen älköön huomatko sitä!

Käsivarsien välissä sisäistä monologiaan puliseva pää älköön rekisteröikö almua farisealaisittain omaan kertomukseensa: ”Minä olen sellainen, joka antaa vähästäänkin, toisin kuin tuo ökyrikas publikaani, joka aina ajattelee vain itseään! Ottaisi minusta mallia!”

On oikein ja autuasta tehdä hyvää ihmisille ja muulle luonnolle, yhden, pyhän ja yhteisen olemisen ja elämän ilmentymille, niin paljon kuin suinkin.

Jeesuksen mukaan on silti olennaista tehdä se salassa jopa itseltään, tietämättään, tahattomasti kuin hengitys, joka tulee ja menee omia aikojaan.
Silloin minäkertomus ei jatku alkusanoja pidemmälle, minä olen.

”Ihmisen on oltava niin lopussa ja niin tyhjä, ettei hän tiedä eikä ymmärrä, että Jumala toimii hänessä.” (Mestari Eckhart)

Rymättylä ja Kitee (TS)

 ”Teidän on aika herätä unesta.” (Room.13)

Olin menossa toimittamaan vihkimistä, mutta ajoin hajamielissäni harhaan, ja löysin itseni Rymättylän kirkon sijasta Kiteen K-marketin parkkipaikalta.

Olin tyrinyt pahasti, ja yritin hädissäni soittaa kirkolle pahoitteluni, mutta puhelin ei toiminut, ei millään. Näytölle suoltui sekavaa hieroglyfikirjoitusta ja akkukin hiipui.

Tajusin että kaikki on menetetty, ihmisten juhlat pilalla ja - mikä ehdottomasti pahinta - oma maineeni! Joudun lööppeihin eli kaikkien naurettavaksi kauppojen kassajonoissa! Tuska ja häpeä!

Heräsin, ja helpotus oli valtava, hätä poissa.

Raamatussa yksilön elämä huolineen ja hätineen on unta ja eksymystä, josta herääminen paluuta todellisuuteen, ja iso helpotus. Totuus vapauttaa häpeästä ja painajaisesta (Joh.8).

Uni loppuu. Elämä on. Näyttö selkeytyy, navigointi sujuu taas, akku latautuu.

Eikä maineella tee unesta vapaassa todellisuudessa mitään.

Kaikki eikä mikään (TS)

 ”Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt, eikä voi nähdä.” (1.Tim.6)

Tätä valoa ei voi nähdä eikä muullakaan tavalla lähestyä, koska juuri se valaisee kaiken. Näkijää ei voi nähdä.

Totuutta ei lähestytä, eikä siitä etäännytä – mihin suuntaan todellisuutta pakenisi (Ps.139)! Valheeseen ehkä, mutta valhe on valetta.

Älä pidä muita jumalia, koska niitä ole – eikä edes ”pitäjää” tekemässä teologisia valintoja.

Jakamatonta Jumalaa ei tunnusteta, eikä kielletä.
Hän on, mikä on (2.Moos.3), kaiken olevan lähde.

Ajallinen ei lähesty ikuista, eikä rajallinen rajatonta.

Ikuinen on ulottumaton kaikkeus, aluton ja loputon, syntymätön ja kuolematon.

Ehdoton rakkaus, joka on ympäröi ja pitää sisällään kaiken, jota ilman siis ei ole olemassa mitään (Room.11).

Suuriruhtinaat (TS)

 ”Totuuteen perustuva elämä on kuin kalliolle rakennettu talo. Epätodellisuus perustana on unihiekkaa.” (Matt.7 mukaillen)

Aurajoen rannassa ns. Richterin talossa autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto aloitteli toimiaan pari sataa vuotta sitten.
Talon jäänteet ovat nyttemmin joen pohjassa. Mutavyöry vei, ”multavieru”.

Multaan perustettu talo suuriruhtinaineen vierähtää jokeen, kun tarpeeksi sataa. Kallioon junttaaminen on todettu tarpeelliseksi rannan rakennustöissä.

Ruumiiseen ja sen sisältämään ”autonomiseen” yksilöön, oman elämänsä suuriruhtinaaseen, samastuminen on unihiekkaa, jonka vesi eli aika vie mennessään ennen pitkää. (Lihallinen ruumis on jo valmiiksi suurimmalta osaltaan vettä…)
Totuudessa on vain yksi ruumis, yksi Henki (Ef.4), jakamaton absoluutti, kaiken olevan perusta ja koti. Mikään multavieru ei horjuta sitä. Ei kärsimys, sairaus, eikä edes kuolema.

Nielu (TS)

 ”Voi, mikä kipeä kärsimys: kaikki ihmisen vaivannäkö menee samaan nieluun, eikä se kita koskaan täyty.” (Saarn.6)

Saarnaajan väsähdys tuhansia vuosia sitten on inhimillinen peruskokemus. Kita on yhä auki, vaikka maisema sen ympärillä on kovasti muuttunut. Vajauden tunne ajaa edelleen moneen vaivannäköön, materian, yhteiskunnan ja hengen maailmoissa.

Saavuttamattomat tavoitteet turhauttavat, saavutetut pettävät lupauksensa eli eivät täytä kitaa.

Mikään määrä vaivaa ei muuta ihmistä miksikään, paremmaksi varsinkaan (Room.7).

Toisaalta: armo on auki ja läsnä, joten kita kiinni!

”Se on täytetty” ilmeni olemassaoloon äärimmäisen tyhjän syövereissä. ”Hän laskeutui maailman pohjalle.” (Ef.4)
Eksistentiaalinen nielukin, vaikka on kärsimystä, kätkee tyhjältä näyttävään pohjaansa muuttumattoman, hiljaisen perustan, läsnä olevan kirkkauden säteilyn tämän tuiki tavallisen ja usein työlään arjen keskellä.

Historian oikea puoli

 ”Ihmistä painaa kiusaava taakka: hän ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, eikä miten se tapahtuu – kuka voi sen hänelle kertoa?” (Saarn.8)

Kysymys on tarkoitettu retoriseksi, mutta innokkaita käsiä nousee silti! On tarjolla profeettaa moneen lähtöön.
Olisi tärkeää olla ”historian oikealla puolella”, ja minähän olen. Kuulkaa minua!

Pyrkimys tulevan hallintaan on luonnollinen, mutta toivoton projekti. Historialla on liian monta oikeaa puolta.

En tiedä, mitä pyörii ison päättäjän isossa päässä, tai edes omassa pienessä päässäni vartin päässä tästä, jos mitään – mielen pyörintä on alati katkolla, mielipiteet aivoverisuonten kunnon varassa.

Jumalan eli todellisuuden valtakunta tulee ja on kuin salaman välähdys, ilman että sen tuloa voi seurata tai ennakoida.
Se ei ole tuolla tai täällä, eli se ei ole ajan ja tilan ilmiö (Luuk.17).

Se on aluton, loputon, lähellä.

Lähempänä kuin tämän lauseen lukeva katse.

Tuulen tie (TS)

 ”Ihminen ei ole tuulen valtias, ei hän pysty sitä pidättämään.” (Saarn.8)

Elämä tulee ja menee kuin tuuli, minusta riippumatta, tahtoani tottelematta.

Synnyttiin tähän paikkaan tuulen tuomina, kieleen ja kulttuuriin. Nimettiin, koulutettiin, palkattiin ja palkittiin, solmittiin suhteita ja auottiin niitä, menestyttiin eikä menestytty, omaksuttiin uskomuksia ja vakaumuksia, kuten ”ihmisellä on sentään vapaa tahto”, vapaina olentoina haluttiin tätä, tuo torjuttiin.

Selkeyden hetkinä huomattiin, että ei hallittu tuota kaikkea ”itse” mitenkään; ajatusten ja tuntemusten liikkeitä yhtä vähän kuin planeettojen, mielen laskuja ja nousuja yhtä vähän kuin auringon.

Mutta tuuli on paitsi arvaamattomuuden, myös Hengen kuva. Hengen, joka on elämän hiljainen humina itse (1.Kun.19), tuulen valtias ja tuuli itse.

”Ihminen ei pysty sitä pidättämään”, eikä pidäkään, sillä tuo tuuli on uskon, toivon ja rakkauden vapaa subjekti, objekti ja valtias.

Täydellisyys (TS)

 ”Olkaa siis täydelliset, niin kuin teidän Taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt.5)

Täydellisyys päämääränä on tukala ja harhainen pyrintö. Tunnistamme sen itsessämme ja varsinkin toisissa, joissa viat ja vinoumat näkyvät kätevämmin kuin itsessä.

Toivo elää ja pyrkii, yhä ylös yrittää, kilvoittelee aineellisen, sosiaalisen ja hengellisen nousun asioissa, mutta ylhäällä tie kapenee. Tulee tönimistä jonossa, ja toisten painamista.
Inhimillinen ”täydellisyys” on pelkkä riesa ja vitsaus.

Vuorisaarna vetää ihmistä kuitenkin täydellisyyteen, ei vähempään.
Mutta tuo täydellisyys ei ole toivoa tulevan maalin saavuttamisesta, vaan valmis todellisuus.
Täydellisyys läpäisee tämän, kirjoituspöydän ja pään sen ääressä, puoliksi juodun kahvimukin, ja sellaiset!

”Se on täytetty” syleilee myös kaiken arkisen ja rikkonaisen.

Vajaakin astia on täysi, ja risa ehjä!

Elämän paikka

 

"Vanha mies ei epäröi kysyä seitsemän päivän ikäiseltä lapselta elämän paikasta, ja hän saa elää." (Tuom. ev.4)

Itselläni on takana vuosikymmeniä yhtä monta kuin viikon ikäisellä päiviä, mutta perimmältään olemme samalla viivalla, lähtökuopissa.

Ikääntyminen ei sinänsä tuo viisautta, usein se tuo jopa sen suoran vastakohdan, itsesuojelun ja hätäilyn.

”Elämän paikka” on kertomuksen ja siihen liittyvän huolen tällä puolen, suoraa valoa.

Viikon vanha on vapaa vielä, kasvatus minuksi ei ole kunnolla alkanut. Hän ei ole vielä paikan ”päällä”, huolehtimassa siitä, vaan on tuo paikka itse.

Vauvan vastaus vanhuksen kysymykseen ei tietenkään pukeudu vahvaan sanalliseen ilmaisuun, vaan pikemmin tapaan olla:

vanhus luopukoon omasta, harhaisesta paikastaan (Matt.16), CV:stään, kaikesta, mikä jää viikonikäisyytensä ja nykyisen ikänsä väliin.

Siinä on ikuisen eli välittömän elämän paikka.

 

Lankalauantai (TS)

 Ajan lanka katkesi lankalauantaina. Kukaan ei pidellyt sitä käsissään, kun Jeesus ”astui alas tuonelaan”, varjojen terminaaliin, hämärän rajamaille, toden ja epätoden, olemisen ja olemattomuuden ”sinne jonnekin”.

Ruumis oli poissa pelistä. Henki liikkui aution maan yllä, oli palattu alkuun.

Enkelikuorot lauluineen, seimen lapsi, ihmeteot ja opetukset kolmen vuoden ajalta olivat kadonneet mytologiaan ja tuleviin eksegeettisiin kiistoihin. Tuonelassa ei luonnosteltu uuden uskonnon opillisia linjauksia. Hengen, tietoisuuden ja materian suhdetta käsittelevä kirjallisuus ei vielä tänäiseen tapaan täyttänyt kymmeniä hyllykilometrejä.

Mutta alkusana kuului hämärässäkin: ”tulkoon valo”. Pitkin autiota mielen ja maailman maisemaa, meille hämärän hengille, kuuluu ”minä olen elämä ja niin olet sinäkin (Joh.11)”.

Kuoleman hautajaiset (TS)

”He kohottavat katseensa häneen, jonka ovat lävistäneet.” (Sak.12)

Pääkallojen paikka, musta aukko, loistava risti, avoin haava.

Yhdessä lävistetyssä ruumiissa autuaat pyhimykset ja paavit, gurut, dalai-lamat, palavahenkiset herätyssaarnaajat, ja heidän hartaat seurakuntansa.
Saman rikotun ihon alla synkemmätkin syntiset, murhaajat, kiduttajat, diktaattorit, ja heidän uhrinsa, yhtä.

Yhtä haavaa myös me valjut miljardit, joiden elämän potku ja polku ei yllä läheskään noihin jumalisuuden tai jumalattomuuden ääriin, mekin omalla pikku ristiretkellämme, verraten vaisuin intohimoin ja hengen paloin, arkisissa pikku toiveissamme, haluissamme ja peloissamme.

Kaikki me ”syylliset” ja ”syyttömät” yhden ruumiin avoimessa haavassa, jonka läpi näkyy ajaton valo, joka ei ole täältä, mutta täyttää tämän!

Se on täytetty,

pimeä loistaa!

Kuoleman hautajaiset!

Tuttu kirkkaus (TS)

 ”Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää sanansa voimalla kaikkea olemassa olevaa.” (Hepr.1:3)

Kirkkaus ei sädehdi eikä voimansa syki menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Olemassa ollaan nyt.

Aika, Kronos, on titaani, joka syö mitä on synnyttänyt. Menneisyys on hautausmaa, jota kohti tulevaisuuskin lupauksineen päivineen virtaa.

Henkilökohtainen tarina ei vakuuta. Viimeistään muutaman vuoden tai vuosikymmenen päästä olen menneisyyttä, sumeneva muisto toisten kuolevien aivoissa.

Tuo ajaton, säteilevä kirkkaus on silti muuttumaton, aina nyt, kaikkea olevaa ylläpitävä voima, elämisen subjekti, olemisen ”olen” (2.Moos.3), perusta ja koti, lähtö ja paluu, syntymää ja kuolemaa väkevämpi rakkaus.

Outo valo, ja silti välittömästi tuttu kirkosta, kapakasta, kadulta ja keittiön pöydän äärestä!
Ilman tuota voimaa ei olisi olemassa mitään.

Risa muki (TS)

”Olkaa siis täydelliset, niin kuin teidän Taivaallinen Isänne on
täydellinen.” (Matt.5)
Täydellisyys päämääränä on tukala ja harhainen pyrintö.
Tunnistamme sen itsessämme ja varsinkin toisissa, joissa viat ja vinoumat näkyvät kätevämmin kuin itsessä. 

Toivo elää ja pyrkii, yhä ylös yrittää, kilvoittelee aineellisen,
 sosiaalisen ja hengellisen nousun asioissa, mutta ylhäällä tie
kapenee. Tulee tönimistä jonossa, ja toisten painamista.
Inhimillinen ”täydellisyys” on pelkkä riesa ja vitsaus.
Vuorisaarna vetää ihmistä kuitenkin täydellisyyteen, ei vähempään.
Mutta tuo täydellisyys ei ole toivoa tulevan maalin saavuttamisesta,
vaan valmis todellisuus.
Täydellisyys läpäisee tämän, kirjoituspöydän ja pään sen ääressä,
puoliksi juodun kahvimukin, ja sellaiset!
”Se on täytetty” syleilee myös kaiken arkisen ja rikkonaisen.
Vajaakin astia on silloin täysi, ja risa ehjä!

Tiedon lajit

”Minä sanoin sydämessäni: minä olen hankkinut viisautta ja tietoa enemmän kuin kukaan muu. Mutta se oli tuulen tavoittelua. Missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.” (Saarn.1)
Tieteellistä tietoa on monenlaista mitä tuskaan tulee, vähentävää kuten lääketiede ja monet teknologian lajit, lisäävää kuten aseteknologia ja politiikan tutkimus, ja yhdentekevää kuten tähtitiede ja arkeologia.
Saarnaaja ei puutu näihin tiedon lajeihin. Hän puhuu ”sydämen tiedosta”, joka tekee minusta ”viisaamman kuin kukaan muu” ja pätevän ratkomaan olemassaolon perusongelmia, armoitetun Herran palvelijan (tai hänen vastustajansa), joka tuntee Jumalan tahdon, tulkitsee oikein ajan merkit.
Tämä sisäinen tieto lisää tuskaa, sillä se perustuu harhaiseen käsitykseen omasta henkisestä, toisiin nähden korkeasta tasosta.
Perustasolla, Jumalan edessä, tyhmä on yhtä viisaan kanssa: kummastakaan ei jää jäljelle edes muistoa (Saarn.2).
Tosi viisaus on tiedon ulottumattomissa (Saarn.7), silti lähellä, lähempänä kuin mikään sydämen tieto ja tuska, tai edes sydän itse.